”­Jos näyttäi­sin si­nul­ta, tap­pai­sin it­se­ni”.

An­na Odel­lin oh­jaa­ma draa­ma edus­taa eri­kois­ta tyy­li­la­jia, sillä se yh­distää fik­tio­ta ja do­ku­ment­tia. Ysi­luok­ka­lai­set ta­paa­vat 20 vuo­den jäl­keen, ja luo­kan hyl­kiö al­kaa lau­koa to­tuuk­siaan.

E­lo­ku­va kul­kee jo­pa kol­mes­sa ta­sos­sa. En­sik­si näy­tetään fik­tio­ta ku­vit­teel­li­ses­ta luok­ka­ko­kouk­ses­ta, jo­ka ker­too siitä, mitä luok­ka­lai­set pelkäävät ta­pah­tu­van. Toi­nen osio ker­taa oi­kei­den hen­kilöi­den haas­tat­te­lua. Tähän lo­mit­tuu sit­ten osioi­ta, jois­sa kat­so­ja ei tiedä, on­ko ky­seessä oi­kea ih­mi­nen vai näyt­te­lijä.

E­lo­ku­vaan on hyvä ver­ra­ta omia ko­ke­muk­siaan. Voi ko­kea hel­po­tus­ta, hä­peää ja su­rua.

Tai­de­muo­don his­to­rias­sa tämä on ta­val­laan Ras­ho­mon-muun­nel­ma, eli näkö­kul­maa vaih­de­taan. Jos Sart­re sa­noi, että hel­vet­ti on toi­nen ih­mi­nen, niin sii­hen pitää lisätä: tietämättä­si olet sitä mo­nil­le ih­mi­sil­le.

O­dell on kiis­tel­ty hah­mo Ruot­sis­sa, mut­ta elo­ku­vat ol­leet ar­vos­te­lu- ja yleisö­me­nes­tyk­siä. Pal­jon so­raää­niä­kin on kuul­tu, kos­ka hän on näy­tel­lyt mie­len­ter­veys­po­ti­las­ta do­ku­men­tis­saan ja luok­ka­juh­lan­kin voi ha­lu­tes­saan nähdä kos­to­na. Nämä ovat vain si­vu­viit­teitä hie­non te­kijän pai­dan­lie­peessä.

It­se olen ihail­lut ruot­sa­lai­sia. Kuin­ka miel­lyttä­viä he osaa­vat ol­la, vaik­ka ovat ai­van yhtä pas­ka­mai­sia kuin me­kin. Luok­ka­juh­la on yk­si ku­vaus siitä. Suo­ma­lai­nen on so­siaa­li­sis­sa louk­kauk­sis­saan kar­keam­pi ja suo­rem­pi.