Yli 10 400 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
DVD

America America (R1)

Elokuva:
Kuva & Ääni:
Ekstrat:

Tekniset tiedot

Formaatti: DVD
 
Vuosi: 1963Kesto: 168 minuuttia
Julkaisija: Warner BrosKuva:
Anamorfinen 1.78
Ääniraita: Dolby Digital Mono
 
Ikäraja:
(15)
Kielletty alle 16-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 15 vuotta.
VET: 69715EAN: 88392915825

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Warner Bros) ellei toisin mainita.

Elokuva

Tämän­kesäi­sil­le So­dan­kylän elo­ku­va­juh­lil­le Atom Egoyan toi mu­ka­naan fes­ti­vaa­lien jul­ki­lau­su­mat­to­man pii­lo­tee­man: ar­me­nia­lais­ten pe­rinnön.

Tämän­kesäi­sil­le So­dan­kylän elo­ku­va­juh­lil­le Atom Egoyan toi mu­ka­naan fes­ti­vaa­lien jul­ki­lau­su­mat­to­man pii­lo­tee­man: ar­me­nia­lais­ten pe­rinnön. Kan­san­mur­han vai­ku­tus – ja eten­kin sen jat­ku­va kieltä­mi­nen – hei­jas­tui Egoya­nin kai­kis­sa fil­meissä, vaik­ka asiaan suo­rim­min (ja ker­rok­si­sim­min, hie­no­va­rai­sim­min) pe­reh­tyvä Ara­rat (2002) ei va­li­tet­ta­vas­ti ol­lut­kaan So­dan­kylän oh­jel­mis­tos­sa. Toi­nen oh­jaa­ja, jo­ka vä­lil­li­ses­ti ot­ti Ar­me­nian koh­ta­lon esil­le, oli Mar­tin Scor­se­se. Hä­nen in­tii­mi elo­ku­vaes­seensä Elia Ka­za­nis­ta – A Let­ter To Elia (2010) – si­vu­si tur­kink­reik­ka­lais­syn­tyi­sen oh­jaa­ja-kir­jai­li­jan myöhäistä pää­teos­ta Ame­ri­ca, Ame­ri­ca (1963). Se kä­sit­te­lee konk­reet­ti­ses­ti kreik­ka­lai­sen ja ar­me­nia­lai­sen kris­ti­tyn vä­hem­mistön ah­tai­ta olo­ja Os­ma­nien val­ta­kun­nas­sa turk­ki­lais­ten is­la­mi­nus­kois­ten kes­kellä.
So­dan­kylässä tai­si ohi­men­nen sel­vitä se­kin, mistä joh­tuu Mar­tin Scor­se­sen myöhäi­semmän uran laa­dul­li­nen alamä­ki. Juh­lien vie­ras Mic­hael Chap­man to­te­si, että oh­jaa­jat ovat ny­kyään ru­ven­neet käyttämään mo­ni­to­ria nähdäk­seen, mil­lai­nen otos fil­mil­le tai ko­va­le­vyl­le tal­len­tuu. Vielä jo­kin ai­ka sit­ten oh­jaa­ja sei­soi ka­me­ran ta­ka­na tai vie­ressä, suo­ras­sa yh­tey­dessä näyt­te­lijöi­hin. Nyt mo­ni­to­ri on tul­lut vä­liin. Chap­man ei ha­lun­nut mys­ti­fioi­da ku­vaa­jan, ka­me­ran ja näyt­te­lijän yh­teyttä. Mut­ta jos yh­teys puut­tuu oh­jaa­jan ja näyt­te­lijöi­den vä­liltä ku­va­ruu­tua eikä fil­mi­ta­ri­nan tul­kit­si­joi­ta tui­jot­taes­sa, voi ol­la, että jo­ta­kin on me­ne­tet­ty. Eikö Scor­se­sen vii­mei­sistä fil­meistä – Kun­dun, Avia­tor, The De­par­ted, Shut­ter Is­land – puu­tu­kin in­tii­miys, vä­littö­myys, herk­kyys, tuo­reus, räjähtä­vyys, in­ten­sii­vi­syys ja il­ma­vuus? Käyttääkö Scor­se­se­kin mo­ni­to­ria?
Toi­nen syy muu­tok­seen Scor­se­sen tai­tees­sa saat­taa käydä sel­vil­le hä­nen Elia Ka­za­nil­le omis­te­tus­ta do­ku­men­tis­taaan A Let­ter To Elia (2010), jo­ka näh­tiin myös So­dan­kylässä. Siinä Scor­se­se ker­too nuo­re­na ”­vaa­ni­neen­sa” elo­ku­vaa Ee­de­nistä itään (1955) – ”I stal­ked the mo­vie”. Mar­ty kä­vi tei­ninä kat­so­mas­sa fil­min jo­ka pai­kas­sa, missä sitä New Yor­kis­sa esi­tet­tiin. Hen­kilö­koh­tai­nen do­ku­ment­ti A Let­ter To Elia on tun­nin pi­tui­nen fil­mil­li­nen rak­kaus­kir­je van­hem­mal­le oh­jaa­jal­le, jo­hon Scor­se­se eh­ti tu­tus­tua ja ystä­vys­tyä. Mut­ta jol­le hän ei kos­kaan suo­raan tun­nus­ta­nut ihai­luaan ja avan­nut sydäntään. ”It stayed be­tween the mo­vies and me” – sen täy­tyi py­syä mi­nun ja elo­ku­vien vä­li­senä, on Scor­se­sen tois­tu­va il­mai­su es­seessä.
Mut­ta ehkä rak­kaus ei jää­nytkään vain Mar­tyn ja Ka­za­nin elo­ku­vien vä­li­sek­si. Ehkä ihai­lu ky­ti ja kas­voi ja on pur­kau­tu­nut – pait­si tuo­rees­sa do­ku­men­tis­sa – Scor­se­sen omien­kin elo­ku­vien muo­toon ja sisältöön, nyt kun oh­jaa­ja on siir­ty­nyt myö­hempään kes­ki-ikään ja nuo­ruu­den­työt Su­den­pesä, Tak­si­kus­ki, Kuin rai­vo härkä ja Koo­mik­ko­jen ku­nin­gas ovat kau­ka­na ta­ka­na.
S­cor­se­sen uu­dem­mat tuo­tan­not ovat yhä suu­ri­suun­tai­sem­pia, vii­meis­tel­lym­piä, kä­si­kir­joi­te­tum­pia. Ne eivät ole enää nuo­ren ja nälkäi­sen elo­ku­van­te­kijän töitä. Fil­mit ovat vä­hemmän spon­taa­ne­ja, lu­val­la sa­noen kan­gis­tu­nei­ta. Niissä pai­not­tu­vat la­vas­tuk­set ja pu­vus­tus, teat­raa­li­suus, vi­suaa­li­nen stu­dio­mai­suus ja myös klas­si­nen ame­rik­ka­lai­sen näyt­te­lijän­tai­teen hy­veet. Siis — vähän niin kuin Elia Ka­za­nil­la. Scor­se­se ihai­lee elo­ku­via Viet­te­lyk­sen vau­nu, Alas­ton sa­ta­ma, Ee­de­nistä itään ja Jo­ki tul­vii. Mut­ta se, mikä so­pi Elia Ka­za­nil­le, ja mil­lai­sik­si hän elo­ku­van­sa muo­va­si, ei välttämättä toi­mi ka­na­voi­tu­na Scor­se­sen töi­hin.
So­dan­kylässä ja maail­mal­la A Let­ter To Elia on tuo­nut, ei ehkä unoh­de­tun, mut­ta usein si­vuu­te­tun ja liian il­mei­senä, tut­tu­na ja tie­det­tynä pi­de­tyn oh­jaa­jan Ka­za­nin (1909 – 2003) taas pu­hee­nai­heek­si. Teat­te­ri­työstä ko­ke­mus­ta kerän­neenä Ka­zan tun­net­tiin ver­rat­to­ma­na näyt­te­lijöi­den oh­jaa­ja­na. Jo­ku on las­ke­nut, että hä­nen elo­ku­van­sa kerä­sivät yh­teensä 21 Os­car-eh­dok­kuut­ta näyt­te­lijöil­le. Ka­za­nin mai­ne kui­ten­kin kär­si va­ka­van ko­lauk­sen, kun 50-lu­vun va­sem­mis­to­vai­not mus­ti­ne lis­toi­neen te­kivät oh­jaa­jas­ta en­tis­ten to­ve­rien­sa il­mian­ta­jan. Edes kun­nia-Os­car vuon­na 1999 ei kor­jan­nut ti­lan­net­ta.
S­cor­se­sen hie­non elo­ku­vaes­seen ää­neen lau­su­ma­ton, mut­ta ra­di­kaa­li tee­ma on, että Ka­zan te­ki par­haan tuo­tan­ton­sa syyl­li­syy­den var­jos­ta. Il­mei­sin esi­merk­ki tästä on Alas­ton sa­ta­ma (On The Wa­terf­ront, 1954). Siinä Mar­lon Bran­don esittämä Ter­ry Mal­loy päättää to­dis­taa sa­ta­mas­sa val­taa pitävää ma­fia­po­moa vas­taan, vaik­ka hä­nen iso­vel­jensä toi­mii ri­kol­lis­pam­pun la­ki­mie­henä. Aiem­min Mal­loy, nuo­ri nyrk­kei­ly­lu­paus, on jou­tu­nut hä­viämään ot­te­lun­sa ta­hal­laan ma­fian ve­don­lyön­ti­hui­jauk­sen pa­nok­se­na.
Vas­taa­va komp­ro­mis­sien, pe­tos­ten ja heik­ko­luon­toi­suu­den ana­lyy­si — vai sit­ten­kin apo­lo­gia? — on myös Elia Ka­za­nin hen­kilö­koh­tai­sin fil­mi, elämä­ker­ral­li­ses­ti oh­jaa­jan kreik­ka­lais-turk­ki­lai­siin su­ku­juu­riin po­rau­tu­va myöhäis­teos Ame­ri­ca, Ame­ri­ca (1963). Lä­hes kol­mi­tun­ti­se­na se pe­rus­tuu Ka­za­nin omaan sa­man­ni­mi­seen ro­maa­niin ja ker­too hä­nen setänsä vai­heis­ta ja pyr­ki­myk­sestä saa­da per­heensä Tur­kis­ta Yh­dys­val­toi­hin. Ka­za­nin oma ää­ni an­taa joh­dan­non elo­ku­val­le. ”O­len ve­reltä­ni kreik­ka­lai­nen, turk­ki­lai­nen syn­tyjä­ni ja ame­rik­ka­lai­nen, kos­ka setä­ni läh­ti mat­kaan.”
A­me­ri­ca, Ame­ri­ca on taat­tua Ka­za­nia. Pä­tevässä pe­rus­teel­li­suu­des­saan fil­mi osoit­taa Ka­za­nin laa­duk­kaas­ti vii­meis­tel­tyyn ta­paan voi­mal­li­ses­ti, mil­lai­set ol­ta­vat joh­ta­vat maa­han­muut­toon. Kreik­ka­lai­sel­la ja eri­to­ten ar­me­nia­lai­sel­la vä­hem­mistöillä oli 1900-lu­vul­le tul­taes­sa ny­kyistä Turk­kia edeltävässä Os­ma­nien (Ot­to­maa­nien) val­ta­kun­nas­sa jär­kyttävät eli­no­lot. Ta­pah­tu­ma­paik­ka elo­ku­van al­ku­vai­heis­sa on Ana­to­lia (Vähä-Aa­sia) raa­ma­tul­li­sen Ara­rat-vuo­ren ympä­rillä. Elo­ku­va tun­ne­taan­kin – mm. Eng­lan­nis­sa – vaih­toeh­toi­sel­la ni­mellä Ana­to­lian Smi­le – ana­to­lia­lai­nen hy­my. Myö­hem­min kat­so­ja saa kes­kus­hen­kilö Stav­ro­sin mu­ka­na siir­tyä Kons­tan­ti­no­po­liin (ny­kyi­nen Is­tan­bul). Tur­kin mo­ni­vai­heis­ten vas­toinkäy­mis­ten jäl­keen Stav­ros vii­mein nä­kee ula­pal­ta Va­pau­den­pat­saan saa­pues­saan kan­si­mat­kus­ta­ja­na lai­val­la Yh­dys­val­toi­hin.
Mut­ta dra­ma­tiik­kaa riittää sa­ta­mas­sa­kin — ai­na sii­hen as­ti kun nuo­ri ja naii­vi, mut­ta eh­dot­to­man päättäväi­nen maa­han­muut­ta­ja­siir­to­lai­nen Stav­ros To­pou­zog­lou ku­mar­tuu – ko­ke­muk­siin­sa näh­den ymmär­rettäväs­ti, sil­ti sym­paat­ti­sen pa­teet­ti­ses­ti – suu­te­le­maan maa­ta jal­ko­jen­sa al­la, uut­ta ko­ti­maa­ta, uut­ta man­ner­ta.
S­tav­ros (e­lo­ku­van ai­kaan 22-vuo­tias kreik­ka­lai­nen näyt­te­lijä­tu­lo­kas Stat­his Gial­le­lis) ko­kee ras­kaa­na turk­ki­lais­ten val­lan­pitä­jien suh­tau­tu­mi­sen. He ”­syl­kevät kas­voil­lem­me ja sa­no­vat, että sa­taa”, pa­rah­taa Stav­ro­sin äi­ti Vas­so (E­le­na Ka­ram). Vas­so on to­me­ra eikä jätä mie­li­pi­teitään sa­no­mat­ta, vaik­ka ai­ka­kau­den ja pe­rin­teen ta­paan alis­tuu nai­se­na ky­se­lemättä mie­hensä tah­toon. To­pou­zog­loun su­vun pää­mies, Stav­ro­sin isä Isaac (a­me­rik­ka­lais­syn­tyi­nen Har­ry Da­vis) hal­lit­see vai­to­nai­sel­la ar­vo­val­lal­la kat­ras­taan, jo­hon kuu­luu myös Stav­ro­sin pik­ku­ve­li, siis oh­jaa­ja Ka­za­nin isä. Isaac on mal­til­li­nen suh­tees­sa turk­ki­lai­siin, hän pyr­kii vain pitämään per­heensä koos­sa ja tur­vas­sa. Sik­si Isaac neu­vot­te­lee kylänsä turk­ki­lai­sen joh­ta­jan kans­sa hyvässä hen­gessä: myötäi­lyllä päästään pa­rem­piin tu­lok­siin ja lien­ny­tyk­siin kreik­ka­lais­ten olois­sa.
S­tav­ros ei kuu­le isänsä ja turk­ki­lai­sen kes­kus­te­lu­jen asia­sisältöä. Si­vul­li­se­na hän nä­kee vain oviau­kos­ta Isaa­cin suu­te­le­van val­lan­pitäjän kättä. Stav­ros to­dis­taa isänsä hy­myi­levän ik­ku­nas­sa turk­ki­lai­sen rin­nal­la – eikä ymmärrä ”a­na­to­lia­lai­sen hy­myn” pe­rus­tet­ta ja ras­kas­ta hin­taa.
”A­na­to­lia­lai­nen hy­my kät­kee rai­vo­si”, pal­jas­ti Ka­zan Mic­hel Ci­men­tin haas­tat­te­lu­kir­jas­sa vuon­na 1973. Se mer­kit­see oh­jaa­jal­le or­jan merk­kiä. Mo­ni­mut­kai­sek­si ti­lan­ne pal­jas­tuu, kun Ame­ri­ca, Ame­ri­can lo­ja­li­tee­tin häi­ly­vyyk­siä ver­ra­taan Elia Ka­za­nin il­mian­toi­hin ”epäa­me­rik­ka­lais­ta toi­min­taa” tut­ki­val­le se­naat­to­ri Mc­Cart­hyn ko­mi­teal­le vuon­na 1947. Uriaan jat­kaak­seen niin Ka­zan, Edward Dmyt­ryk, Budd Sc­hul­berg kuin Lee J. Cobb ni­me­sivät kom­mu­nis­ti­puo­lueen jä­se­niä, en­ti­siä to­ve­rei­taan. Pal­jas­tus joh­ti ”­syyl­li­set” ly­hyen van­ki­la­tuo­mion jäl­keen mus­tal­le lis­tal­le, elo­ku­viin kel­paa­mat­to­mik­si.
Kat­so­ja­na ymmärräm­me, että Isaa­cil­la ei ole 1900-lu­vu­na vaih­tees­sa pal­jon vaih­toeh­to­ja, jos ai­koo py­syä hen­gissä per­hei­neen. ”O­len pa­hoil­la­ni, kun jou­dun sa­no­maan tämän”, opas­taa Stav­ros myö­hem­min ystäväänsä Ho­han­nes­ta, jon­ka kans­sa hän on ja­ka­nut pait­si kenkänsä, myös unel­man­sa Ame­ri­kas­ta, ”­mut­ta luot­ta­vai­suu­te­si osoit­taa heik­kout­ta. Jos näytät ih­mi­sil­le, että olet heik­ko, he käyttävät si­nua hyväk­seen!” Stav­ro­sin omat, pi­ka­res­ki­ro­maa­nin ta­paan vael­luk­sel­la koh­taa­mat, ka­sau­tues­saan koo­mi­sil­ta­kin vai­kut­ta­vat vas­tuk­set ovat ko­vet­ta­neet up­pi­nis­kai­sen po­jan lo­pul­li­ses­ti. Vain pak­ko­miel­le aut­taa eteenpäin: Ame­ri­kaan, Ame­rik­kaan! Vas­ta Val­lois­sa Stav­ros avau­tuu, osoit­taa ”­heik­kout­ta”, kun näem­me hä­net hy­myi­lemässä ol­ki­hat­tu päässä sen ai­kai­sis­sa pas­ka­duu­neis­sa, mut­ta tyy­tyväi­senä päämäärän saa­vut­ta­mi­ses­ta: oman on­nen­sa ha­luk­kaa­na seppänä.
A­me­rik­ka­lai­sen krii­ti­kon Pau­li­ne Kae­lin ar­vos­te­lus­sa mai­ni­taan, että Ame­ri­ca, Ame­ri­ca oli tar­koi­tet­tu tri­lo­gian al­ku­jak­sok­si. Val­mis­tut­tuaan fil­mi siis oli­si ol­lut Kum­mi­setään ver­tau­tu­va, yh­deksän­tun­ti­nen siir­to­laiss­too­ri. Em­me tiedä, mi­ten ame­rik­ka­lai­suu­den kri­tiik­ki mah­dol­li­ses­ti oli­si myö­hem­missä sar­jan elo­ku­vis­sa nä­ky­nyt, mut­ta tähän joh­dan­to­jak­soon se ei Elia Ka­za­nin mie­lestä selväs­tikään kuu­lu.
Sil­ti oh­jaa­ja-kir­jai­li­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja on tie­toi­nen asias­ta ja it­sek­riit­ti­nen sen suh­teen. Stav­ros mai­nit­see kir­jeessään Ame­ri­kois­ta Turk­kiin jää­neel­le ko­tiväel­leen, että ”Ei täällä kaik­ki to­ki ole suu­ren­mois­ta...”, jol­loin isä-I­saac kes­keyttää lu­ke­mi­sen ja kat­soo vai­moaan Vas­soa mer­kit­seväs­ti: ”­Jo­ko hän on unoh­ta­nut olot täällä?” Kuin­ka or­juut­ta pa­ke­ne­va Ka­za­nin setä, it­se­kin vielä mel­kein lap­si, oli­si osan­nut tai vä­littä­nyt pun­ni­ta toi­saal­ta-toi­saal­ta –­poh­din­noin Yh­dys­val­tain ris­ti­rii­to­ja, on tur­ha­nai­kai­nen ky­sy­mys, jon­ka vain me jäl­ki­vii­saat voim­me sen esittää. Stav­ro­sin oli päästävä pois ja sen hän ju­ma­lis­te te­ki.
Mut­ta niistä vas­toinkäy­mi­sistä. Elo­ku­van en­simmäi­set pa­ri­kym­mentä mi­nuut­tia su­kel­ta­vat on­gel­man yti­meen ja kes­kel­le – in me­dias res. Kreik­ka­lai­nen Stav­ros kul­jet­taa vuo­ren rin­teeltä lou­hit­tu­ja jäitä he­vos­kyy­dillä ar­me­nia­lai­sen ystävänsä Var­tan Da­ma­dia­nin kans­sa (ar­me­nia­lai­sen roo­lis­sa lah­ja­kas, traa­gi­nen ame­rik­ka­laisnäyt­te­lijä Frank Wolff, jo­ka näyt­te­li Cor­ma­nin, Hell­ma­nin, Ro­sin, Cor­buc­cin, Leo­nen ja Sol­li­man fil­meissä). Turk­ki­lais­so­ti­laat pysäyttävät vau­nut ja pais­ko­vat jäät maa­han. Kun sel­viää, että Var­tan on ol­lut ar­mei­jas­sa turk­ki­lais­ten esi­mie­sup­see­rin kans­sa, tun­nel­ma lau­keaa. Ka­zan osoit­taa pie­nellä yk­si­tyis­koh­dal­la turk­ki­lais­ten ja ar­me­nia­lais­ten yh­tei­sen his­to­rian ja koh­ta­lot. Yk­sittäi­nen ystäväl­li­syy­den ele turk­ki­lai­sel­ta ar­me­nia­lai­sel­le vah­vis­taa myös niitä ker­to­muk­sia, joi­ta kan­san­mur­has­ta sel­vin­neet ovat ker­to­neet: turk­ki­lai­sis­sa ja kur­deis­sa oli ar­me­nia­lai­sil­le ystäväl­li­siä­kin yk­silöitä ja naa­pu­rei­ta.
Up­see­ri va­roit­taa Var­ta­nia pa­laa­mas­ta kylään, kos­ka turk­ki­lais­ten so­ti­la­so­pe­raa­tio on al­ka­mas­sa. Kons­tan­ti­no­po­lis­sa on näh­ty merk­kejä ar­me­nia­lais­ten vas­ta­rin­nas­ta, jo­ten kai­kil­le ar­me­nia­lai­sil­le val­ta­kun­nan jo­ka kol­kal­la on pää­tet­ty ”an­taa ope­tus”. Uh­mak­kaas­ti Var­tan pa­laa kylään eikä pii­lou­du. Sa­ma­na il­ta­na ja yönä ar­me­nia­lais­ten tur­va­pai­kak­si va­lit­se­ma kirk­ko pol­te­taan ja puo­lus­tau­tu­va Var­tan am­mu­taan.
Mie­liinjää­vim­piä nä­ky­miä Ka­za­nin elo­ku­vas­sa ovat kreik­ka­lais­ten ai­ta­vie­ruk­sil­le ko­koon­tu­neet ri­vistöt, jot­ka seu­raa­vat turk­ki­lais­ten rat­su­so­ti­lai­den saa­pu­mis­ta kylään. Kreik­ka­lais­ten an­ne­taan ol­la, mut­ta rat­su­mie­het jat­ka­vat heidän ohit­seen eteenpäin kreik­ka­lais­ten seu­ra­tes­sa kat­seel­la. Tois­tu­va koh­taus ei voi­ne vii­ta­ta kuin vuo­des­ta toi­seen ar­me­nia­lai­siin koh­dis­tu­viin vai­noi­hin, jot­ka hui­pen­tui­vat 1915 kan­san­mur­has­sa. ”Ai­na pa­rin vuo­den vä­lein meidän täy­tyy an­taa heil­le sa­ma ope­tus”, sa­noo turk­ki­laispäättäjä mel­kein elo­ku­van alus­sa.
His­to­rial­li­sen het­ken vii­toi­tus­ten jäl­keen ja mul­lis­tuk­sen kes­keltä Stav­ros suun­taa Ame­rik­kaan. Ame­rik­kaan ai­noa­na mah­dol­li­suu­te­na sel­viy­tyä, pae­ta olo­suh­tei­ta, mut­ta myös to­teut­taa it­seään. Mik­si ja mitä koh­ti? Se ei Stav­ro­sil­le ole selvää eikä elo­ku­va – tri­lo­gian en­simmäi­senä osa­na – an­na sii­hen vas­tauk­sia. Ame­ri­ca, Ame­ri­cas­sa Stav­ro­sin mat­ka on tär­keäm­pi kuin päämäärä. Stav­ros ha­luaa vain va­paak­si ja Ame­rik­ka Va­pau­den­pat­sai­neen on sen sym­bo­li.
S­tav­ros yrittää anel­la, hui­ja­ta ja ryöstää mat­ka­ra­hat isoäi­diltään (suu­ren­moi­sen uur­tei­nen af­roa­me­rik­ka­lai­nen ve­te­raa­ni Es­tel­le Hems­ley, 75). Mut­ta mum­mu on po­jan­poi­kaa ove­lam­pi. Vii­mein isä Isaac sentään huo­maa, että Stav­ro­sil­la on ai­noa­na per­heestä mah­dol­li­suus sel­vitä pois – ja myö­hem­min pe­las­taa luok­seen myös muut.
I­saac kai­vaa Stav­ro­sin kans­sa esiin per­heen aar­teet, Vas­so-äi­din myötäjäis­ko­rut. Ar­vok­kain omai­suus om­mel­laan po­jan ta­kin sau­moi­hin. Isaac an­taa oh­jeet Stav­ro­sil­le: en­sin po­jan on kut­sut­ta­va luok­seen tytöt ja saa­ta­va heidät hy­viin nai­mi­siin. Seu­raa­vak­si ovat vuo­ros­sa vel­jet ja sit­ten äi­ti Vas­so, jon­ka van­huus po­jan oli­si tur­vat­ta­va. (Lo­pus­sa Ka­za­nin ker­to­janää­ni pal­jas­taa, että Stav­ro­sin tehtävä on­nis­tui: vain isä jäi vii­mei­sik­si vuo­sik­seen ko­ti­maa­han­sa.)
S­tav­ro­sin en­simmäi­nen etap­pi on mat­to­kaup­paa Kons­tan­ti­no­po­lis­sa pitävä serk­ku Odys­seus (Sa­lem Lu­dwig). Mat­kal­la poi­ka kui­ten­kin ryös­tetään ystäväk­si te­key­tyvän hui­ja­ri Ab­du­lin (Lou An­to­nio) toi­mes­ta. Stav­ros ei tuo­kaan lisää pääo­maa ser­kun ku­lah­ta­nee­seen mat­to­bis­nek­seen, vaan saa tyy­tyä pu­tii­kin sii­voo­jak­si. Kauan nuo­ru­kai­nen ei kui­ten­kaan viih­dy aloil­laan, sillä jal­ko­ja polt­taa: Ame­rik­kaan, Ame­rik­kaan! Stav­ros me­nee sa­ta­maan töi­hin, te­kee vä­hintään kol­mea vuo­roa kan­ta­ja­na ja tis­ka­ri­na, jot­ta mat­ka­kas­sa kart­tui­si.
Sa­ta­majät­kien kunk­ku Ga­ra­bet (John Mar­ley, Kum­mi­sedän he­vo­sia har­ras­ta­va elo­ku­va­tuot­ta­ja) ky­syy, pal­jon­ko ka­sas­sa jo on. ”­Seit­semän dol­la­ria.” Lai­va­li­pun hin­ta on sa­ta­kym­me­nen dol­la­ria. Sääs­te­tyt taa­lat­kin hä­viävät ilo­ta­lon Var­tu­hi-tytöl­le (Joan­na Frank). Ga­ra­bet on suo­si­tel­lut lai­tos­ta, jos­sa hän ken­ties it­se on kan­ta-a­siak­kaa­na, mut­ta Stav­ros on en­sin vas­tus­tel­lut: ”En ole kos­kaan…, en ole var­ma, tiedänkö mi­ten toi­mia?” Tar­jous on kui­ten­kin vas­tus­ta­ma­ton, mut­ta Var­tu­hi päättää­kin Stav­ro­sin nuk­kues­sa ot­taa vähän ekst­raa, on­han hä­nen­kin elettävä ja häätö­kin asun­nos­ta uh­kaa. Poi­kuu­ten­sa ja ra­han­sa me­nettä­nyt Stav­ros on epä­toi­voi­nen. Oman hen­kilö­koh­tai­sen tyy­tymättö­myy­tensä hän ka­na­voi Ga­ra­be­tin joh­ta­maan työläis­ka­pi­naan. Piis­ku­roi­dut sa­ta­ma­mie­het et­sivät oi­keut­ta ter­ro­ri­kei­noin, mut­ta köyhä­listön nou­su tu­kah­du­te­taan vä­ki­val­loin.
Täpäräs­ti so­ti­lai­den rynnäköstä haa­voit­tu­nee­na sel­vin­nyt Stav­ros pa­ke­nee var­maa kuo­le­man­tuo­mio­ta ruu­mis­vau­nuis­sa. Kiin­nos­ta­vas­ti Ka­zan näyttää sai­raa­lan turk­ki­lais­ten lääkä­rei­den sym­pa­tian ”a­nar­kis­teil­le”: — Hänhän ha­lu­si vain va­paut­ta, to­teaa toi­nen kol­le­gan tar­kis­taes­sa po­ti­lassän­gyn al­la ma­kaa­van Stav­ro­sin sydä­men­lyön­nit. Oli­si­ko Stav­ro­sin ih­meel­li­nen pa­ko ystäväl­lis­mie­lis­ten turk­ki­laislääkä­rei­den ju­nai­le­ma juo­ni – oli­si­han heidän asian­tun­te­muk­sel­laan erot­ta­nut kuol­leen elävästä? Tässä ih­me­pe­las­tuk­ses­sa, ku­ten mo­nes­sa muus­sa­kin koh­das­sa, Ka­zan is­kee ta­ri­naa vei­ja­ri­ro­maa­nin hen­gessä, sa­tii­riin as­ti liioi­tel­len.
Vuo­ros­sa on eräs elo­ku­van par­hais­ta jak­sois­ta, muus­ta ko­ko­nai­suu­des­ta eril­li­sek­si su­van­nok­seen nou­se­va nai­ma­kaup­pa. Kun Stav­ros ei ri­kas­tu sen enempää ser­kun mat­to­kau­pas­sa kuin raa­dan­nal­la sa­ta­mas­sa, on tar­tut­ta­va vii­mei­seen kei­noon. Kons­tan­ti­no­po­lis­sa asuu serk­kua va­rak­kaam­pi mat­toy­rittäjä Ale­ko Sin­ni­kog­lou. Roo­lis­sa pul­lean isäl­li­senä kaup­piaa­na on jä­ris­tyttävän hie­no Paul Mann. Mann oli ame­rik­ka­lai­sen me­to­dinäyt­te­le­mi­sen pio­nee­ri, jo­ka ah­ke­roi teat­te­ris­sa ja te­ki vain kak­si elo­ku­va­roo­lia: toi­nen oli teu­ras­ta­ja mu­si­kaa­lis­sa Viu­lun­soit­ta­ja ka­tol­la. Hä­nen uran­sa to­sin lop­pui skan­daa­liin, kun Man­nin väi­tet­tiin käyttä­neen nais­puo­li­sia ”­me­to­diop­pi­lai­taan” hyväk­si.
A­le­kol­la on vain yk­si mur­he. Hä­nellä on vain tyttä­riä, jo­ten kaup­pias on jat­ku­vas­ti et­simässä ra­ha­bis­nes­ten ohel­la myös hyvää nai­ma­kaup­paa. Kir­kos­sa nähdään suu­ren­moi­nen koh­taus, jos­sa Odys­seus-serk­ku tuo siis­tillä pu­vul­la, kei­ka­rin kä­ve­ly­ke­pillä ja viik­sillä son­nus­tau­tu­neen Stav­ro­sin näy­til­le seu­ra­kun­taan. Pai­kal­la näyttäy­tymässä on ta­pan­sa mu­kaan myös Ale­ko vel­ji­neen ja tyttä­ri­neen. Seu­raa puo­lin ja toi­sin hil­litön ja tar­kas­ti ajoi­tet­tu sar­ja koh­te­liai­ta ja tun­nus­te­le­via nyökkäyk­siä huo­mioi­mi­sen ja ar­vos­tuk­sen osoi­tuk­sen merk­kinä. Ale­kon tytär Thom­na – roo­lis­sa eri­no­mai­nen Lin­da Marsh, jo­ta myö­hem­min on näh­ty vain te­le­vi­sios­sa — ihas­tuu nä­kemäänsä, vaik­ka tär­keintä on tie­tys­ti isän ihas­tus ja hyväk­syntä.
Jäl­leen voi vain ihail­la Ka­za­nin tin­kimättö­myyttä ai­tou­den ta­voit­ta­mi­ses­sa. Näyt­te­lijöi­den kas­vot ovat tuo­rei­ta, mut­ta kaik­ki ovat osaa­via, ko­ke­nei­ta tai muu­ten so­pi­via roo­lei­hin. Mic­hel Ci­men­til­le oh­jaa­ja ker­toi näyt­te­lijä­va­lin­nois­taan:
- En­sinnä­kin he ovat kaik­ki tun­te­mat­to­mia. Kat­so­jat eivät ole näh­neet heitä ai­kai­sem­min, mikä on suu­ri apu, kos­ka heitä ei nähdä ”näyt­te­lijöinä”. Toi­sek­si, va­lit­sin juu­ta­lai­sia tai kreik­ka­lai­sia roo­lei­hin. Gre­go­ry Ro­za­kis ja Lou An­to­nio Lou An­to­nio ovat kreik­ka­lai­sia, Lin­da Marsh, Paul Mann ja Har­ry Da­vis juu­ta­lai­sia. Heil­le kai­kil­le sor­to on tut­tua, heillä kai­kil­la on se­tiä ”­Van­has­ta maail­mas­ta” ja läm­min suh­de esi­van­hem­piin­sa, Ka­zan se­lit­ti.
Ko­sio­jak­son upea tun­nel­ma jat­kuu Ale­kon ä­ve­riäässä, mut­ta ko­dik­kaas­sa ta­los­sa nais­ten hössöttäessä ja mies­ten tu­pa­koi­des­sa ja ru­pa­tel­les­sa. Kai­kes­ta nä­kyy pat­riar­kan it­se­val­tius, mut­ta myös hyvän­tah­toi­nen suh­de puo­li­soon ja tyttä­riin, eri­tyi­ses­ti Thom­naan. Ko­sis­ke­lun ai­ka­na Odys­seus ja Stav­ros säi­lyttävät vii­saas­ti it­sellään tie­don sul­ha­seh­dok­kaan ta­lou­del­li­ses­ta ase­mas­ta ja an­ta­vat ymmärtää ko­mean ul­ko­muo­don ja asun kie­livän myös va­rois­ta, joi­ta ei ole. Tak­tiik­ka toi­mii ja Ale­ko nä­kee jo it­sensä is­tu­van ap­piuk­ko­na Stav­ro­sin vie­ressä lap­sen­lap­sia las­ke­mas­sa. Myötäjäi­sik­si so­vi­taan sa­ta­kym­me­nen eu­roa.
Ka­zan näyttää, kuin­ka Stav­ros naut­tii Ale­kon nuo­rem­man tyttä­ren, Thom­nan pik­ku­sis­kon, seu­ras­ta ja ihai­lus­ta. Pik­ku­si­sar tuo mie­leen omat si­sa­ret kau­ka­na ko­to­na. Thom­naan Stav­ros suh­tau­tuu va­rau­tu­nees­ti. Jo aiem­min si­vu­hen­kilöt ovat huo­maut­ta­neet – ken­ties kat­so­jan lail­la – et­tei nuo­ren mie­hen päähän tun­nu mah­tu­van kuin yk­si asia. Ame­ri­kan pint­tymä ohit­taa tyys­tin nai­set ja sek­sin, jol­le Stav­ro­sil­la ei – sur­kea­ta ilo­ta­lo­seik­kai­lua lu­kuun ot­ta­mat­ta – ole ai­kaa eikä aja­tuk­sis­saan ti­laa. Kun Ale­ko yllättää nuo­ren­pa­rin an­ta­mal­la heil­le oman ma­kuu­huo­neen ja avai­men sii­hen, Thom­nan odot­ta­maa täyt­ty­mystä ja lii­ton si­netöin­tiä ei tu­le. Stav­ros ha­luaa mah­dol­li­sim­man no­peas­ti mui­den seu­raan. Mor­sia­men pai­nos­ta­ma­na hän jou­tuu pur­ka­maan tun­to­jaan ja käs­kee vain Thom­naa va­ro­maan luot­ta­mas­ta hä­neen.
On huo­mat­tu, että tässä koh­tauk­ses­sa Stav­ros on re­hel­li­sim­millään. Hän tietää käyttävänsä mor­sian­taan hyväk­si – niin kuin yrit­ti aiem­min käyttää omaa isoäi­tiään. Hän on pettä­nyt isänsä ja per­heensä me­nettämällä kai­ken saa­man­sa omai­suu­den ja va­leh­te­le­mal­la to­tuu­den peittä­mi­sek­si. Stav­ros on val­mis pol­ke­maan mui­ta päästäk­seen eteenpäin, va­pau­teen, Ame­rik­kaan, koh­ti yleistä edis­tystä ja hyvää. Tässäkö taas Ka­za­nin oma­ku­va? It­se­kes­kei­syy­den apo­lo­gia, syyl­li­syy­den­se­kai­nen tun­nus­tus oman na­han pe­las­ta­mi­ses­ta Ame­ri­kas­sa, mah­dol­li­suuk­sien maas­sa?
Myötäjäis­ten tur­vin Stav­ros nou­see lai­vaan. Mu­kaan on tul­lut myös Gre­go­ry Ro­za­kik­sen esittämä ikä­to­ve­ri Ho­han­nes Gar­das­hian, jon­ka Stav­ros on tun­nis­ta­nut ken­gistä. Kun Stav­ro­sin oma mat­ka Ana­to­lias­ta näyt­ti tu­hoon tuo­mi­tul­ta, hän kui­ten­kin – ker­ran­kin epäit­sekkääs­ti – luo­vut­ti omat kenkänsä Ame­ri­kas­ta haa­vei­le­val­le vas­taan­tu­li­jal­le, Ho­han­nek­sel­le. (Il­man­kos Stav­ros­ta ja Ho­han­nes­ta odot­taa Ame­ri­kas­sa en­simmäi­nen työ­paik­ka kengän­kiil­lot­ta­ji­na.)
Lai­vas­sa Stav­ros jat­kaa oma­laa­tuis­ta suh­det­taan ame­rik­ka­lais­rou­va Sop­hia Ke­ba­bia­niin (Kat­ha­ri­ne Bal­four), jon­ka hän on ta­van­nut mie­hensä seu­ras­sa Ale­kon mat­to­liik­keessä. Avio­liit­to ikä­mies-Ke­ba­bia­nin kans­sa on on­ne­ton ja Sop­hia al­ko­ho­li­soi­tu­nut. Suh­de var­hai­seen puu­ma­nai­seen roh­kai­see Stav­ro­sin Ame­rik­ka-haa­vei­ta, vaik­ka Ke­ba­bian uh­kaa­kin kil­pai­li­jaan­sa kar­ko­tuk­sel­la he­ti kun päästään sa­ta­maan.
A­me­ri­kan­lai­van kan­nel­la Stav­ros hur­mioi­tuu tans­siin. Hän yrittää myös suo­jel­la sai­ras­tu­nut­ta Ho­han­nes­ta lai­vaan as­tu­vil­ta ter­veys­vi­ra­no­mai­sil­ta, mut­ta on­nis­tuu vain siirtämään to­ve­rin­sa si­netöi­tyä koh­ta­loa. Toi­sen kuo­lo on kui­ten­kin toi­sen leipä. Stav­ros pää­see Ho­han­nek­sen ti­lal­le ja nyt hä­nellä on valt­ti­kort­ti uu­des­sa maail­mas­sa, työ­paik­ka kengän­kiil­lot­ta­ja­poi­ka­na. Stav­ros has ar­ri­ved!
Nuo­ri, in­ten­sii­vi­nen Stat­his Gial­le­lis on pääo­sas­sa ja yh­distävä te­kijä pitkän ja vai­he­rik­kaan mat­kan ai­ka­na kiin­nos­ta­vien ja tai­ta­vien si­vuo­sa­ne­sittä­jien vaih­tues­sa ympä­rillä Stav­rok­sen liik­kues­sa pai­kas­ta toi­seen. Ai­ka­lai­sar­vios­sa ame­rik­ka­lai­nen Pau­li­ne Kael ei ol­lut pää­hen­kilö­va­lin­taan tyy­tyväi­nen: ”… elo­ku­va on epäon­nis­tu­nut kes­kei­sen roo­lin väärällä va­lin­nal­la… Stat­his Gial­le­lis ei va­kuu­ta, että hä­nestä löy­tyi­si tah­toa tai in­to­hi­moa tai äl­liä to­teut­ta­maan unel­man­sa, to­kai­si ai­na terävä­kie­li­nen Kael. Olen hä­nen kans­saan ai­van päin­vas­tais­ta mieltä. Gial­le­lis on fo­to­gee­ni­nen il­mes­tys, jo­ka jat­kaa kun­niak­kaas­ti Mar­lon Bran­don (A­las­ton sa­ta­ma) ja Ja­mes Dea­nin (Ee­de­nistä itään) lin­jal­la. Näyt­te­lijänä ko­ke­mat­to­mam­pi Gial­le­lis va­kuut­taa ai­tou­del­laan. Naii­vi – nuo­ri kun on – luon­to te­kee us­kot­ta­vak­si kuu­mapäi­sen päämäärään pyr­ki­mi­sen hin­nal­la millä hyvänsä.
Ko­sio­jak­sos­sa on ke­ventävää huu­mo­ria ja Gial­le­lis osoit­taa ky­kynsä myös sisäis­ten ris­ti­rii­to­jen vas­ta­kar­vai­seen tul­kin­taan pettäessään mat­ka­lip­pu­ra­ho­ja hank­kies­saan niin en­ti­sen per­heensä kuin uu­den mor­sion­sa. Ka­za­nin oh­jauk­ses­sa pää­hen­kilön tun­not traa­gi­ses­ta ko­miik­kaan vaih­tu­vat in­hi­mil­li­sessä koos­sa, mikä te­kee Stav­rok­ses­ta esian­ti­san­ka­ri­na 60-lu­vun uu­den elo­ku­van ai­ruen.
Has­kell Wex­le­rin ka­me­ra­työssä on neo­rea­lis­tis­ta to­dis­tus­voi­maa, mut­ta myös van­hois­ta va­lo­ku­vis­ta tut­tua ase­tel­mal­lis­ta ko­meut­ta. Jos­ta­kin syystä lai­das­ta lai­taan ai­lah­te­le­va Ame­ri­ca, Ame­ri­ca su­ku­ta­ri­na­na muis­tut­taa mus­ta­val­koes­te­tii­kas­saan jo­pa Luc­hi­no Vis­con­tin fil­miä Roc­co ja hä­nen vel­jensä (1960). Hy­vin ta­ri­naa ja tee­mo­ja tu­ke­van kreik­ka­lai­sen, kan­sa­no­mai­sen mu­sii­kin on sä­veltä­nyt Ma­nos Hat­zi­da­kis – vain muu­ta­maa vuot­ta suu­ren me­nes­tyk­sensä Ei kos­kaan sun­nun­tai­sin (1960) jäl­keen.
Har­voin näh­ty Ame­ri­ca, Ame­ri­ca il­mes­tyi War­ner Brot­her­sin ame­rik­ka­lai­se­na ku­va­le­vynä tänä keväänä (2010). Rans­kas­sa se jul­kais­tiin jo aiem­min. Oh­jaa­jal­leen teos on lä­hei­sin ko­ko tuo­tan­nos­sa: ”A­me­ri­ca, Ame­ri­ca, omas­ta mie­lestä­ni pa­ras elo­ku­va­ni, oli flop­pi. Täy­del­li­nen ka­tast­ro­fi. Ku­kaan ei men­nyt kat­so­maan ko­ko hel­ve­tin fil­miä”, va­lit­ti Ka­zan.
E­lo­ku­va sai Os­car-eh­dok­kuu­den par­haas­ta elo­ku­vas­ta, Ka­za­nin oh­jauk­ses­ta ja al­ku­peräiskä­si­kir­joi­tuk­ses­ta. Se voit­ti vain la­vas­tuk­sen Os­ca­rin. Gol­den Glo­ben Ka­zan kui­ten­kin oh­jauk­ses­taan sai ja Stat­his Gial­le­lis pal­kit­tiin par­haa­na mies­tu­lok­kaa­na yh­dessä Al­bert Fin­neyn ja Ro­bert Wal­ker Ju­nio­rin kans­sa. Ar­vos­te­lut oli­vat ris­ti­rii­tai­sia. Pau­li­ne Kael ke­hui Has­kell Wex­le­rin ku­vaus­ta (”­jouk­ko­koh­tauk­sis­sa on laa­ja­mit­tai­suut­ta, kuo­hun­taa ja au­tent­tis­ta tun­tu­maa”) mut­ta lyttä­si kui­ten­kin elo­ku­van:
”…­ker­ron­nan pää­lin­ja on epä­va­kuut­ta­vaa me­lod­raa­maa, to­sin löy­tyy joi­ta­kin hie­no­ja ku­via, ku­ten um­pioi­tu, tu­kah­dut­ta­va, mut­ta sil­ti läm­min ja kut­su­va Kons­tan­ti­no­po­lin rik­kaan kaup­piaan ko­ti-in­te­riöö­ri, ja joi­ta­kin muis­tet­ta­via roo­litöitä on, ku­ten Paul Mann kaup­piaa­na ja Lin­da Marsh hä­nen tyttä­renään. Voi tun­nis­taa Ka­za­nin epä­toi­voi­sen kun­nian­hi­mon luo­da eep­pi­nen elo­ku­va (fil­min oli tar­koi­tus ol­la aloi­tu­so­sa suun­ni­tel­lus­sa tri­lo­gias­sa)... Kui­ten­kin san­ka­ri on niin lat­tean tylsä, et­tei mikään pidä fil­miä koos­sa ja Ka­za­nin kä­si­kir­joi­tuk­sen ku­lu­neet ideat – ku­ten Juu­das-hah­mo, jo­ka ryöstää san­ka­rin ja Kris­tus-hah­mo, jo­ka uh­raa elämänsä san­ka­rin puo­les­ta – vai­kut­ta­vat no­loil­ta.” Näin Kael.
L­loyd Mic­haels kir­joit­ti myö­hem­min teok­ses­sa The Mac­mil­lan Dic­tio­na­ry of Films and Film­ma­kers, että ”… Ka­za­nin kuu­mapäi­sim­missä­kin töissä on lois­ta­via esi­merk­kejä hil­li­tyistä mut­ta vai­kut­ta­vis­ta het­kistä, ku­ten jak­so jos­sa Stav­ros ker­too kih­la­tul­leen, et­tei hä­nen va­raan­sa kan­na­ta las­kea. Stav­ros on re­hel­li­nen vas­ta pal­jas­taes­saan pe­tok­sen­sa”, tul­kit­see Mic­haels.
S­tan­ley Kauff­man ei ar­moa an­ta­nut. ”Pää­vi­ka on sa­ma mikä muis­sa­kin Ka­za­nin elo­ku­vis­sa ja teat­te­rioh­jauk­sis­sa: suh­teel­li­suu­den ta­jun puu­te. Oh­jaa­ja ei tiedä, mil­loin tii­vistää ja jat­kaa seu­raa­vaan asiaan. Jos hän is­kee ham­paan­sa jo­hon­kin koh­tauk­seen tai jak­soon, niin yleisön on vain pa­ras­ta odot­taa ja niellä mitä tu­lee, kun Ka­zan vat­voo ma­te­riaa­lia jo­ka suun­taan, mi­hin hä­nen läm­min mie­li­ku­vi­tuk­sen­sa vain yltää.”
John Si­mon ei myöskään jak­sa­nut Stav­ro­sin mu­ka­na Ame­rik­kaan as­ti. ”­Ka­zan aher­taa tun­nol­li­ses­ti ja täyttää koh­tauk­set rea­lis­ti­sil­la yk­si­tyis­koh­dil­la kiin­nos­tu­mat­ta siitä, mil­lai­seen viit­teel­li­syy­teen ja fik­suu­teen ka­me­ra ky­ke­ni­si. Jo­kai­sel­la epi­so­dil­la, mel­kein jo­ka otok­sel­la, on oma al­kun­sa, kes­ki­koh­tan­sa ja lop­pun­sa. Ne on lii­mat­tu yh­dek­si ket­juk­si, jo­ka en­simmäi­sen kah­den tun­nin jäl­keen uh­kaa ve­nyä ikui­suuk­siin.”
Kun ar­vos­te­lut oli­vat enimmäk­seen täl­lai­sia eikä kan­sa Ka­za­nin omien­kaan sa­no­jen mu­kaan läh­te­nyt kat­so­maan ko­ko hel­ku­tin fil­miä, on ymmär­rettävää, että Ame­ri­ca, Ame­ri­ca on jää­nyt vuo­si­kym­me­nik­si oh­jaa­jan unoh­det­tu­jen töi­den jouk­koon. Nyt dvd-jul­kai­sut eri puo­lil­la ja Scor­se­sen fil­mies­see to­dis­ta­vat elo­ku­van uu­del­leenlöytä­mi­sestä. Jo muu­ta­mat Scor­se­sen do­ku­men­tis­sa näh­dyt Has­kell Wex­le­rin otok­set Stav­ro­sis­ta Ame­ri­kan lai­val­la suo­lai­sen me­ri­ve­den pärs­keessä oli­vat vas­tus­ta­ma­ton hou­ku­tin saa­da fil­mi nähtä­vil­le. Ame­ri­ca, Ame­ri­caa kan­nat­taa lä­hes­tyä en­nak­ko­luu­lot­to­mas­ti, koh­dis­tui­vat ne sit­ten krii­ti­koi­den hauk­kui­hin, Ka­za­nin il­mian­ta­jan mai­nee­seen tai lä­hes kol­mi­tun­ti­sen ”­van­han” mus­ta­val­koe­lo­ku­van tar­joa­maan haas­tee­seen. Voin va­kuut­taa, että Ame­ri­ca, Ame­ri­ca on hel­mi, jo­ka odot­taa löytäjäänsä. Minkä ta­han­sa vuo­den par­hai­ta kat­so­mis­ko­ke­muk­sia. Var­sin ai­nut­laa­tui­nen elo­ku­va.

Kuva, ääni & ekstrat

Amerikkalaisen dvd-levyn takakansi kertoo kestoksi 168 min. Sen filmi näyttää kestoksi myös eurooppalaisessa soittimessa. IMDb.com ja Wikipedia mainitsevat amerikkalaiseksi alkuperäispituudeksi 174 min. Mutta jos filmistä on vuosien aikana kulunut joitakin filmiruutuhäntiä alkuperäisestä, se voisi selittää muutamat tiiviit leikkauskohdat. Leikkaajana on taidokas Dede Allen, joka myöhemmin editoi myös Bonnien ja Clyden. Todennäköisesti kuitenkin käsillä on täydellisin versio elokuvasta. Alkuperäinen 1.66 kuvasuhde on levyllä 1.78 laajakuva. Laatu on erittäin hyvä, vain parissa kohdassa näkyy pientä kulumista, mutta korkeintaan minuutin verran yhteensä. Jossakin yksittäisessä kohtauksessa fokus ei ole kauttaaltaan terävä, mutta se vain lisää ”neorealistista” välittömyyden vaikutelmaan. Myös monoääni toimii hyvin. Siihen kaupalliseen ja kerronnalliseen kompromissiin, että kaikki hahmot kansallisuudesta riippumatta puhuvat englantia, tottuu pian. (HB)
22/07/2011

Tekijät

Ohjaaja: Elia Kazan
Pääosissa: Stathis Giallelis Linda Marsh Paul Mann Harry Davis Frank Wolff
Tarina: Elia Kazan (oman romaaninsa pohjalta)
Kuvaus: Haskell Wexler (mustavalkokuvaus)
Musiikki: Manos Hatzidakis

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2021 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy