Harry Potterin ja kuolemanvarjelusten kakkososassa, koko saagan päätösjaksossa, jaellaan lukuisia jäähyväisiä ja suudellaankin pikaisesti Tylypahkan nuorison kesken ennen viimeistä voimainkoetusta Voldemortin kanssa.
Harry Potterin ja kuolemanvarjelusten kakkososassa, koko saagan päätösjaksossa, jaellaan lukuisia jäähyväisiä ja suudellaankin pikaisesti Tylypahkan nuorison kesken ennen viimeistä voimainkoetusta Voldemortin kanssa. Henkilöhahmojen katraassa yllättäjiksi uusimmassa elokuvassa kohoavat — jopa Harryn itsensä ohi – pidättyvä pedagogi ja sanojen maiskuttelija Severus Kalkaros sekä varsinaiseksi supersankariksi äityvä Neville Longbottom.
Kun Kuoleman varjelusten ensipuolikas oli venyttelevänkin perusteellinen, toinen osa onkin pelkkää toimintaa ja sarjan varrella kiemurrelleiden juonilankojen solmimista. Silti viimeisen kirjan sivumäärä osoittautuu David Yatesin pätevässäkin ohjauksessa turhan runsaaksi. Moni keskeinen asia jää viitteelliseksi ja hämäräksi muille kuin potteriaanaan vihkiytyneille. Suositutkin hahmot, kuten Suomessa toistuvasti vierailleet Weasleyn kaksoset, James ja Oliver Phelps, ehtivät vain viuhahtaa kankaalla, oli heidän kohtalonsa loppuratkaisuissa vaikka kuinka traaginen – niin kuin onkin. Silti katsoja nauttii päästessään vihdoin seuraamaan kymmenvuotisen filmitarinan katsojasta riippuen enemmän tai vähemmän palkitsevaa loppuratkaisua. Itse kyllä tykkäsin seurata Kuoleman varjelusten jälkimmäistä osaa, erityisesti siksi, että ehdoton suosikkini Tylypahkan hahmoista palaa siinä taas voimalla valokeilaan.
Ennen Viimeisten varjelusten päätöksen tarkastelua, luodaan vertailun vuoksi katsaus sarjan edellisiin elokuviin.
Harry Potter ja viisasten kivi (2001)
Rowlingin kirjojen kaavamaisuus voi olla niiden suuren suosion perimmäinen salaisuus. Potter-kirjat elävät Tylypahkan lukukausirytmin mukaan. Toistuva koulun alkaminen, joululoma ja paluu Likusteritielle kesäksi, antavat ryhtiä kerronnalle ja luovat tuttuutta ja samaistumiskohtia varhaisnuorelle lukijakunnalle. Koulumaailmaa on populaarielokuvassa harvoin kuvattu näin hartaasti. Chris Columbusin ohjauksessa brittien sisäoppilaitosten epäilyttävä maine unohtuu. Tiukkoine sääntöineenkin Tylypahka näyttäytyy seikkailun ja vapauden valtakuntana, jonne lapsen on turvallista astua. John Seale tallettaa kuviin luokkahuoneiden liiduntuoksun ja sileäksi kulutetun puun ominaishajun. Parasta Viisasten kivessä on Rowlingin fantasia, tunnelma ja henkilöhahmot. Elokuva on onneksi kirjalle uskollinen. Alkuteoksen parisivuinen ottelu elävillä shakkinappuloilla kasvatetaan huikeisiin mittoihin. Varjoon jää jopa loppuhuipennukseksi tarkoitetun Voldemortin kohtaamisen. Huispauskisa, Rohkelikon ja Luihuisen joukkueidin pallopeli lentävillä luudilla, on väkevästi toteutettu vauhtijakso. Studiokuvan ja efektitaustojen yhdistely jättää toivomisen varaa. Vaikuttavan näköinen peliareena näyttää tietokonepeliltä, kun yleisöä ei aisti laajemmista kuvista. Huispaus on kuitenkin elokuvan valtteja, kun turnajaismainen hyökkäävyys yhdistyy jalkapallon nopeuteen – ja kaikki vielä ilmatilassa risuluutarodeona. Daniel Radcliffe luo kuvan itsestään tietoiseksi tulevasta, ajattelevasta pojasta. Rakastettava hikipinko Hermione nousee tyttöjen kuin poikienkin suosikiksi, koska häntä esittää vastustamaton Emma Watson (vaikka hänellä onkin rooliin ehkä liian pienet etuhampaat). Rupert Grint vastaa kirjan kuvaa parhaasta kaverista, maalaispoikamaisesta, punapäisestä Ron Weasleystä. Richard Harris edustaa vanhempaa kaartia näyttelijätyyppinsä vastaisesti kilttinä ja turvallisena rehtori Dumbledorena, joka niin elokuvassa kuin kirjassakin tuo mieleen kuningas Arthurin tarinoiden Merlin-velhon. Lasten luotettu metsänvartija Hagrid on Fitz ratkaisee –sarjasta tuttu Robbie Coltrane. Vahvin naisrooli on Maggie Smithillä professori McGarmivana, joka vararehtorina henkilöi Dumbledoren ohella parhaiten tylypahkalaisuuden olemusta. Silti ei voi jättää mainitsematta koulun salaperäisintä asukkia, taikaliemistä luennoivaa professori Kalkarosta. Ensimmäisessä elokuvassa hahmo ei vielä nouse kovin keskeiseen rooliin, mutta auktoriteettia uhkuva näyttelijä Alan Rickman pysäyttää jokaisella näyttäytymisellään. Kalkaros tuntuu kunnian mieheltä, vaikka inhoaakin Harrya.
Potter-kirjoissa Rowling käsittelee isoja asioita – kuolemaa ja menetystä, yksinäisyyttä ja ystävyyttä. Rakkauden aika on ehkä myöhemmissä sarjan osissa, vaikka Rowling viisaasti sijoittaa myös ystävyyden rakkauden käsitteeseen. Selkeän hyvän ja pahan vastakkainasettelun ohella kertomus vilisee ristiriitaisia henkilöitä heikkouksineen. Toisinaan kirjojen möhkälemäisyys turhauttaa, mutta viipyilevienkin rönsyjen alta vyöryy yllättäen esille veret seisottavaa tragiikkaa. Rowling käyttää taitavasti pieniä keinoja pitääkseen lasten keskustelut arkisina ja tarinan toimivina, silti kuva laajenee kuin varkain myös haasteellisempiin teemoihin. Harry Potterissa välkähtelee koko risainen elämämme, jossa kovin äsken tuntui jo siltä, että pimeyden voimat ja tiedät-kai-kuka olisivat päässeet niskan päälle. Sen esille tuomiseen filmissä olisi vaadittu joku riskejä ottavampi ohjaaja kuin Columbus, joka vain jäljentää kirjan kohtauksia kuviksi kuin läksyissään tunnollinen koululainen.
Harry Potter ja salaisuuksien kammio (2002)
Kasvukertomus vie Harryn Tylypahkan kellareihin, tonkimaan viemäreitä ja samalla oman psyykensä syövereitä. Vaivalloinen matka läpi pelkojen, houkutusten, pimeyden ja saastan, tuo nuorukaisen takaisin valoon, kypsänä kohtaamaan arjen vaateet. Rowlingin tarina ei leikkimielisyytensä keskellä kaihda kuolemaa, kummituksia tai koulukiusaamista. Pelkojen vertauskuvallinen käsittely on kirjojen parasta antia. Rowlingin suhteellisuuksien tajua ja häikäilemättömyyttä kertojana osoittavat murjottavan Myrtin surkuhupaisa kohtalo ja Salaisuuksien kammion tapahtumien keskittyminen koulun tyttöjen vessaan. Esille nousee erityisesti erilaisuuden hyväksyminen. Lapset vastustavat sairaita vaatimuksia ”puhtaasta syntyperästä”. ”Kuraverinen” on lievä haukkumanimi todellisen elämän herjoihin verrattuna. Vaakaan asetetaan myös Weasleyn perheen köyhyys ja Malfoyn suvun rikkaudella ja asemalla pröystäily. Vahinko, että Emma Watsonin Hermione kangistetaan Matami Pomfreyn lasarettiin. Varttuneelle Rupert Grintille Ronin pelokkaat vingahdukset eivät oikein sovi. Äänenmurros sen sijaan kyllä ja hämmennys uusista tunteista Hermionea kohtaan. Sen sijaan Harry jää vaikean roolinsa vangiksi. Daniel Radcliffe näyttelee kuin kangistuksen uhri tai taikasauvan niellyt. Ei ole helppoa venyä legendan mittoihin. Potter-tarun toinen osa tuo näkyville Shakespeare-tulkin ja ohjaajan Kenneth Branaghin, joka nauttii diivaillessaan itserakkaan opettaja Gilderoyn roolissa. Jason Isaacs on aatelisena Draco Malfoyn isänä jakson pääkonna. Upea Alan Rickman jää Kalkaroksena ikävästi sivuun, vaikka kaksintaistelukohtaus osoittaa kenellä on todellista taian mahtia. Lähes kolmituntisenakaan filmi ei ehdi pysähtyä idyllien äärelle, jotka olisivat sadulle yhtä tärkeitä kuin jännityksen hetket. Weasleyn äitinä ja isänä Julie Walters ja Mark Williams ehtivät vain väläyttää lämpöään. Kuten kirjassakin Dobby-tonttu melkein varastaa shown. Pelottava kellarikäärme on hirveän elävän oloinen, mutta onneksi Fawkes, rehtorin punainen feenikslintu tasoittaa punnukset. Pyhän linnun kyyneleet parantavat sielunkin haavoja. Kirjassa kömpelöksi jäänyt jättihämähäkkijakso kasvaa filmissä silmissä. Chris Columbuksen kirjaa orjaileva tyyli nousee nyt lentoon Kielletyn metsän uumenissa. Potterin toinen elokuvallinen tuleminen ei tarjoa ensiosan shakkiottelun veroista. Robbie Coltranen muhkeasti muotoilema Hagrid unohtuu sivuhenkilöksi. Kaikki päättyy mahalaskuun, kun juhlinta Hagridin paluusta ei ole missään suhteessa hahmon merkitykseen juuri tälle tarinalle. Äskettäin kuolleen irlantilaisnäyttelijän Richard Harrisin sairaus näkyy kuvissa. Ronskien roolien tulkki on taipunut vivahteettomaksi kuoreksi. Mutta parissa kohtauksessa näkyy entinen pilke. Mestarinäyttelijän testamentiksi sopii rehtorin lause: — Voitte huomata, että Tylypahkassa saavat aina apua ne, jotka sitä pyytävät. Elokuva jää sarjan välityöksi.
Harry Potter ja Azkabanin vanki (2004)
Something wicked this way comes! Eli Paha saapuu oven taa, Matti Rossin uusimman suomennoksen mukaan. Harry Potterin kolmas lukuvuosi velhokoulussa alkaa huikealla aamunavauksella, kun Tylypahkan oppilaskuoro laulaa Macbethin noitaloitsuja. Filmisarjan uusi luotsi, meksikolainen Alfonso Cuaron antaa Ja äitiäs kans – menestyksensä jälkeen kipakan potkun Chris Columbuksen rutiinityön jäljiltä väsähtäneisiin elokuviin. Cuaronin etelämaalainen lataus palauttaa Potteriin kehityskertomuksen lämmön. Huispaukseen ohjaaja ja käsikirjoittaja Steve Kloves saavat uuden näkökulman jäätävällä sateella ja tuiskulla, joka enteilee Ankeuttajien tuloa. Visuaalisella ottelujaksolla Cuaron tekee pesäeron Columbuksen amerikkalaisiin vakioratkaisuihin. Ankeuttajat lienevät Rowlingin muistettavin ja omaperäisin luomus. Elokuva havainnollistaa ilonimijöiden jäätävän kuolonsuudelman mellastamatta tehosteilla. Kirjasta poiketen Ankeuttajat osaavat elokuvassa jopa lentää huispaavan Harryn rinnalla. Ilmiö, joka imee ihmisestä kaikki hyvät muistot ja riemunaiheet on aidosti pelottava ajatus ja jälleen osoitus kirjailijan kyvystä henkilöidä tosielämän jästien ongelmia. Richard Harrisin kuoleman jälkeen Michael Gambon pitää Dumbledorena matalampaa profiilia, mutta levittää ympärilleen Tylypahkan hyvän haltijan turvallista henkeä. Dumbledore opettaa, että vaikeimpinakin aikoina on toivoa, kun muistaa sytyttää valon. Koulun saleihin valoa tuovat selkärangan muotoon valetut kynttilät, mutta rehtori vihjaa kasvattajana oppilaiden omaan valoon, syttyvään liekkiin, jonka avulla Harry Potter löytää voimavaransa hädän hetkellä. Loppupuoli Azkabanin vangista on yhtä juhlaa, kun Cuaron virittää toinen toistaan lumoavampia kohtauksia Rowlingin hengessä, mutta vakavuutta nuorten sankareiden luonteenpiirteillä keventäen. Tekijät saavat paljon irti tarinan kauhuromantiikasta klassisia hirviöfilmejä mukaillen. Taitavasti Cuaron liikuttaa filmiä lopun aikamatkalla, jossa Harry ja Hermione muuttavat jo tapahtunutta, ja kertomus samalla tarkkailee ja kommentoi omia poimujaan. Pitkiksi venähtäneet lapsinäyttelijät 13 -15 ikävuosien välillä saavat entistä enemmän luonteenpiirteitä. Hagridin hevoskotkan teloituksessa kolmikko etsii turvaa toisistaan koskettavalla yhteishalauksella, muualla tekijät tyytyvät vihjailemaan murrosiän kolmikon välille tuomilla jännitteillä. Watson on Hermionena aktiivinen ja fiksu, mutta teinityttönä pohtii myös ulkonäköään. Ronin pelokkuus on vaarassa muodostua karikatyyriksi, mutta unissapuhumiskohtaus osoittaa Grintin filmiversioiden valttikortiksi. Radcliffe Harrynä on seurassa värittömin, mutta toki usein passiivinen keskusrooli raskaan ja ristiriitaisen veren perinnön alla on vaikein tulkittava. Potter-filmit ovat osoittautuneet näyttelemisen aarreaitoksi. Mukana on nyt Emma Thompson professori Punurmiona, hipihtävän psykedeelisenä new age guruna. Salaisuudet paljastuvat Rääkyvässä röttelössä, jonne kootaan nykyhetken brittinäyttelijöiden kovin kärki: Gary Oldman Siriuksena, Timothy Spallin petollinen Piskuilan, David Thewlis Lupinina ja sokerina pohjalla Alan Rickman, jonka Kalkaros saa onneksi lisää valkokangasaikaa.
Harry Potter ja liekehtivä pikari (2005)
Neljäs elokuva tuo sankarinuoret viimein lähikuvaan. Ohjaajana on ensi kertaa britti, Mike Newell, joka ei anna Harryn, Hermionen ja Ronin hukkua tapahtumien pyörteisiin. Daniel Radcliffe, jonka persoona on aiemmin jäänyt Emma Watsonin ja Rupert Grintin varjoon, on entistä painokkaampi Potter. Myös Michael Gambonin rehtori Dumbledore ja Brendan Gleesonin Villisilmä Vauhkomieli ovat nyt kokonaisia hahmoja, eivätkä kuvassa piipahtavia jaarittelijoita. Liekehtivä pikari on Kolmivelhoturnajaisineen sarjan tiheätunnelmaisimpia kirjoja. On kysymys ystävyydestä, joka kolmannessa ja neljännessä elokuvassa menee jo Viisikko-tunnelmia pitemmälle. Newell uskaltaa pidätellä seikkailua ja pitkittää tapainkuvausta. Mainioin kehittely tapahtuu koulutansseissa, jotka päättyvät rokkivaihteen "hillityn hillittömyyden" jälkeen vaipuviin tunnelmiin. Tällaista ei sarjassa ole ennen nähty. Intiimi ote tekee hyvää Pottereille ja kypsyttää teineiksi varttuneista näyttelijöistä enemmän lihaa ja verta. Jännitys ja suoranaiset kauhukohtaukset tuntuvat piinaavammilta, kun uhreista välittää. Pakkopullaksi käyneet huispausottelut jätetään vähemmälle. Lohikäärmeosio Kolmivelhoturnajaisissa on sekin vasta alkulämmittelyä. Kiehtovimmissa käänteissä pidätellään henkeä veden alla ja koetaan vilunväreitä Kubrickin Hohdon mieliin tuovassa labyrinttijaksossa. Liekehtivä pikari sisältää enemmän kuolemaa, kidutusta ja verta kuin yksikään aiempi sarjan filmi. Mutta myös enemmän lempeä, mustasukkaisuutta, kaverikuvausta ja uhrautuvaisuutta hädän hetkillä. Elokuva ymmärtää sivuhenkilöiden, tässä kuolleita poikiaan surevien isien, merkityksen. Luuseriksi luultu Neville Longbottom puhkeaa vihdoin nupustaan. Sattuvat yksityiskohdat nostavat myös Ronin keppostelevat isot veljet osaksi sitä yhteisöllisyyttä, jota Rowling kirjoissaan pitää tärkeänä. Pahin uhka, lordi V-o-l-d-e-m-o-r-t on entistä vihattavampi Ralph Fiennesin komeana tulkintana. Mutta mitä voi näyttää Voldemortin jälkeen? Viimeiset minuutit ovat aina Harry Potter –elokuvan ongelmana. Pitäisi välittää katsojaa tyydyttävästi yhtä aikaa päättymisen ja tarinan jatkumisen tuntu. Liekehtivä pikari on aiheiltaan runsas, mutta onneksi kirjasta ei sentään tehty kahta eri elokuvaa, kuten alun perin suunniteltiin. Kertomus toimii filminä keskittyneesti koko kahden ja puolen tunnin kestonsa. Newellin Potter on paras Potter.
Harry Potter ja Feeniksin kilta (2007)
David Yates on vasta toinen brittiohjaaja, joka saa tarttua Harry Potterin perienglantilaiseen, fantastiseen kasvutarinaan. Viides elokuvaversio J. K. Rowlingin taikasadusta on sarjan tasapainoisimpia ja yhtenäisimpiä teoksia. Harry Potter ja Feeniksin kilta pitää jännitteensä loppuun saakka. Potterin maailma on ylösalaisin sisältä ja ulkoa. Huhut Voldemortin paluusta kasvavat, Azkabanista karkaillaan ja Tylypahkan Dumbledoren auktoriteetti asetetaan kyseenalaiseksi. Taikaministeriöstä on Cornelius Toffeen aikana tullut pelon ministeriö. Harryn vastukset ovat entistä suurempia ja filmitarina heijastaa tätä epävarmuutta ja vakavoitumista. Kalkaros herättää velhopojassa epäilyksen, ettei edesmennyt ja palvottu isä ehkä ollut täydellinen hänkään. Alakulo vaivaa Potterin ohella vanhempansa menettänyttä Longbottomiakin. Vastakohtana puoliorpo Luna Lovekiva ammentaa erilaisuudestaan voimaa. Vastoinkäymiset tarjoavat uudenlaisen näkökulman maailmaan, mitä voi viisautenakin pitää. Feeniksin killan tiivis kokonaisuus syntyy taidosta saattaa sarjan tähän saakka paksuin kirja toimivaan elokuvalliseen muotoon. Yates tiivistää onnistuneesti pitkiä kehityslinjoja muutamiin otossarjoihin, kuten Tylypahkan vastarintaliikkeen Albuksen kaartin perustamisessa. Dumbledorelta vallan anastavan yli-inkvisiittori Dolores Pimennon komentotyyli sortuu omaan naurettavuuteensa. Taikaministeriön typerien teesien hakkuu rytmittää kerrontaa ja kiinnittää yksittäiset kohtaukset pitempään kaareen. Vaikka Yates käyttää tehosteita taiten eikä suvantokohtia pelätä, voi viides Potter olla asiaan vihkiytymättömälle kiitovauhtista efektivyöryä. Toiminnallisuus ei silti peitä luonnekuvia. Moni vanha tuttu tekee painokkaan paluun, niin Oldmanin Sirius Musta, vähän enemmän esille pääsevä Rickmanin Kalkaros, jonka ulosannin nautittavat pidättelymaneerit nousevat uusiin sfääreihin, ja tietysti Gambonin kirjaimellisestikin räiskyvä Dumbledore. Imelda Staunton tekee Taikaministeriön kätyrinä upeimman sarjassa nähdyn vierailijaroolin. Opettajahahmon tätimäisen hienostelun ja mairean hymyn kätkemä natsityyli on kylmäävä herkkupala. Kuvat Harrya tavoittavista Voldemortin kourista sopisivat kyllä jonkin hevimusavideon kauhunaiheeksi. Toinen mieleenjäävä näky on Harryn oma verinen käsi Dolores Pimennon pinkillä pitsiliinalla. Teatterikokemus näyttää tehneen Radcliffelle hyvää, sillä Harry alkaa olla jo yhtä kiinnostava henkilö kuin Hermione tai Ron. Jälkimmäisilllä tosin ei tässä ole muuta tekemistä kuin Harryn myötäily. Keskuskolmikon yhteispelin puute jääkin Feeniksin killan suurimmaksi miinukseksi. Rowlingin kirjat ja elokuvat niiden mukana ovat täynnä kasvukipuja ja vastoinkäymisten ylittämisen tuomia viisauksia. Pelko on voitettavissa, itsensä saa hyväksyä virheineen ja ristiriitaisuuksineen, heikkoudet pitää tunnistaa ja valinnan mahdollisuus on velvoittava. Elämä on Tylypahkassakin kamppailulaji. Mutta kuten nuoret elokuvassa toteavat, heillä sentään on mitä Voldemortilla ei: jotain, minkä puolesta taistella.
Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2009)
Kuudennessa elokuvassa kaava näkyy. Kouluvuosi alkaa, King’s Crossin juna lähtee justiinsa, uusi opettaja saapuu, talonmies Voro väijyy käytävillä, Weasleyn kaksoset tekevät kepposiaan ja välillä kipaistaan taikajuomatunneille. Uhkia toki on ilmassa ja Draco Malfoyn blondi frisyyri kuultaa paljastavasti pimeinä öinä koulun käytävillä. Silti Puoliverisestä prinssistä puuttuu kerronnan etukeno, jännite ja veto. Puoliverisessa prinssissä on seisovaa vettä muuallakin kuin hirnyrkkiluolassa. Uudet konnatkin, Bellatrix Lestrange tai Fenrir Harmaaselkä vain vilahtavat vaikutusta tekemättä. Takautumat Tom Valedroon ovat pahaenteisyydessään kyllä tehokkaita. Ihailtavaa on veteraanien Maggie Smithin, Michael Gambonin ja Jim Broadbentin levollinen varmuus ja se kuinka hienopiirteisesti McGarmivan, Dumbledoren ja professori Kuhnusarvion luonteet piirretään. Vastapainoksi Puoliverinen prinssi on yllättävän aistillinen elokuva. Vähän väliä istutaan Kolmessa luudanvarressa ryystämässä nuorisollekin maistuvaa kermakaljaa. Eivätkä päät höyryä pelkistä haaveista, vaan psykedeelisistä nautintoaineista. Sitten Parfyymi-elokuvan ei rohtojen huuma ole juovuttanut näin paljon sakkia. Tylypahkan tytöt innostuvat lemmen- ja Harry onnenjuomista. Ron on kestovirneessä kautta elokuvan, kun teini ensin nauttii rakkauden rohtoa ja sitten Harryn lumelääkettä. Viimein Ron tuupertuu rehtorille tarkoitettuihin tainnutustippoihin. Rowlingin kertomuksessa Harryn ja Hermionen välille ei kehity minkäänlaista kirkujojonkauppaa. Harryn ja Ginnyn välinen vetovoima taas ei pure katsojaan, vaikka velhopoika alussa kaihoisasti kurkkiikin Weasleyn perheen ikkunan takana nähdäkseen vilahduksen Ronin pikkusiskosta. Harva katsoo Potteria romanssina, mutta elokuvalemmen tulisi olla tähtiin kirjoitettu. Puoliverisen prinssin styylaavat parit eivät oikein vakuuta. Seikkailuna Puoliverinen häviää Yatesin edelliselle, tiiviille ja yhtenäiselle Feeniksin killalle sekä Alfonso Cuaronin ohjaamalle huimalle Azkabanin vangille. Parhaimmillaan Puoliverinen prinssi nostaa Kalkaroksen valokeilaan. Kunniapaikan Severus onkin tarinassa ansainnut. Rickmanin nautittavan maneerisella narinalla esittämä ja kulissit ympäriltään ahmiva mahtihahmo on Potter-saagan unohtumattomin luomus. Arvoituksellisessa kaksinaamaisuudessaan Kalkaros pitää jännitystä yllä. Onko konkkanokka kunnioitettava konna vai traaginen sankari? Puoliverinen on kirjoista ensimmäinen, jota arvostelija ei ole lukenut. Siksikö elokuva vaikuttaa satunnaisten lisäysten sarjalta suureen kertomukseen, pitkältä hengenvedolta ennen loppuhuipennusta? Voldemortin yritykset saada Dumbledore hengiltä tussahtavat nolosti kerran toisensa jälkeen. Vasta Tylypahkan rehtorin joutuessa Dracon ja Bellatrixin väijytykseen, on Kalkaroksen astuttava ratkaiseva askel, ja juoni nytkähtää rajusti eteenpäin. Loppujakso onkin hieno Nicholas Hooperin säveliä myöten. Puolustajien yhteinen ele, taikasauvojen uhmakas nosto, näyttäisi hetkiseksi karkottavan Voldemortin varjon Tylypahkan yltä.
Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 (2010)
Sarjan päätösjakson ensimmäisessä puolikkaassa toverikolmikkomme välille tulee seksuaalisen kilpailun ja kateuden jännitteitä, joita voimakas vastustaja pyrkii käyttämään hyväksi. Ron osoittautuu luonteeltaan – tälläkin kertaa näyttelijänsä Grintin järeänmiehekkään habituksen vastaisesti – heikoimmaksi lenkiksi ja siten alttiiksi, kun ystävysten väliin pyritään lyömään kiilaa. Muutenkin pahan kampeaminen vallasta käy kolmikolle entistä raskaammaksi. Voldemortin kannatusluvut kasvavat nopeammin kuin perussuomalaisilla. Tylypahka ja Taikaministeriö on jo vallattu ja kaapparit harventavat ihmisjästejä ja kuraverisiä puhtaan noitarodun tieltä. Samassa määrin Potterit eivät ole aiemmin ammentaneet todellisuudesta. Dolores Pimennon pöydältä löytyvä jästivihapropaganda ja radiossa luettavat menetettyjen listat muistuttavat natsi-Saksan 30-luvun juutalaisvainoja. ”Epävelhomaisesta toiminnasta” syytettyjen perkaus ja puhuttelut Taikaministeriössä saavat aikaan kylmiä väreitä. Ohjaaja Yates onnistuu kylvämään levottomuutta osuvasti valittujen henkilöhahmojen myötä: uudet luudat lakaisevat. Kuoleman varjeluksissa paha jyrää ja panee hyvän puoltajat altavastaajiksi. Rowlingin pitkän kirjasarjan juonenpunonta aiheuttaa ongelmia kaikesta karsimaan joutuvissa elokuvaversioissa. Paljon on hirnyrkkien melko abstraktin etsiskelyn varassa, ja muistammeko kaikki edes, että hirnyrkit ovat Voldemortin Akilleen kantapää? Kuoleman varjelusten etsi ja tuhoa -leikki käy sattumanvaraiseksi. Kun mistä tahansa voi taikahäippäistä ja ilmiintyä minne vain, mielenkiinto hiipuu. Vaikuttavia kohtauksia toki riittää. Hermionen kanssa käydään lumen peittämällä hautausmaalla jättämässä seppele Potterin vanhemmille. Myöhemmin Harry ja Ron pelastavat henkensä uhalla miekan jään alta lammesta. Tuttuun tapaansa kirjailija on käyttänyt vanhoja brittilegendoja kuin kaikuina perinnettä kunnioittavassa velhotarinassaan. Miekka löytyy Arthurin Excaliburin legendan tyyliin, mutta vähälle sen vaikutus jää vielä päätöskertomuksen ensimmäisessä puolikkaassa. Niin poikien kuin miestenkin todellinen potenssi tuntuu yhä löytyvän taikavarvusta. Kuoleman varjelukset jää väkisin keskentekoiseksi, eikä hampurilaisen pihviin päästä vielä käsiksi. Erikoisennimisiä henkilöitä putoilee filmiin kirjan sivuilta viiden minuutin välein. Kahden ja puolen tunnin kestokin on liian lyhyt syventymiseen ja tilanteiden tyydyttävään kehittelyyn. Pitkät vaellukset Deanin metsässä ja muualla ovat kuvallisesti vaikuttavia hiukan Sormusten herran hengessä. Toistuessaan nämä pohdiskelevat, venyttelevät ja hieman irrottelevatkin suvantokohdat haittaavat itsenäisen elokuvaosan rytmiä. Harryn, Hermionen ja Ronin keskinäisiä suhteita voidaan onneksi tarkastella lähemmin ympärikäyvillä retkillä. Konnakaapparit tarjoavat vauhdikasta vaihtelua, mutta sen myötä Kuoleman varjeluksista uhkaa tulla Twilight-elokuvan Epäilyksen tapaista hektistä metsäjuoksua. Tutut vanhat hahmot, Weasleyt, Malfoyt, Hagrid, Bellatrix, Villisilmä ja Kalkaroskin, jäävät vieraijoiksi. Vaikutuksen ehtii sentään tehdä Bill Nighy taikaministeriön Rufus Rymistyirinä. Rhys Ifans on erinomainen Luna Lovekivan kärsivä isänä. Pääpahiksesta on sanottava, että mitä vähemmän Voldemortia on näissä elokuvissa nähnyt, sitä pelottavampi jehu se on ollut. Nyt läsnäoloon ehtii tottua, mutta Ralph Fiennes näyttelee toki varmasti ja nautittavasti käärmenaamanakin. Elokuvan ehdoton kohokohta on Harryn ja Hermionen tanssi teltassa Nick Caven O Children –laulun tahtiin. Toinen suuri hetki on Dobby-tontun jäähyväiset. Kohtaus nousee potterologiassa jopa koskettavammaksi kuin Dumbledoren kuolema. Viimeisellä rannalla Harryn sylissä kiltti, orjuudesta vapautettu kotitonttu Dobby irrottaa kyyneleen paatuneimmankin silmästä. Vielä on mainittava sveitsiläisen Ben Hibonin varjoanimaationa kerrottu satu kolmesta veljeksestä ja seljasauvasta, elpymiskivestä ja näkymättömyysviitasta. Radcliffen ja Watsonin alastonkohtaus ei ole kummoinen. Paratiisimainen Aatami ja Eeva –kiusaus toiimii vain Ronin mustasukkaisuuden ja uskollisuuden koetinkivenä. Dumbledoren avatun haudan partaalla riekkuvasta Voldemortista huolimatta elokuva ei kasva sarjan parhaisiin cliffhanger-tunnelmiin.
Ja sitten takaisin Harry Potter -sarjan päätökseen. Ensimmäinen puolikas Kuoleman varjeluksista (osa 1) oli pitkä putki odotuksentäyteistä suvantoa. Toinenkin tovi käytettiin Harryn, Hermionen ja Ronin suhteiden tutkailuun. Lähentyminen ja keskinäinen mustasukkaisuus vuorottelivat. Rupert Grintin Ron sai angstisen tähtihetkensä samalla kun Emma Watson ja Daniel Radcliffe tanssivat teltassa Potter-eepoksen epävirallisen teemalaulun, Nick Caven O Childrenin tahtiin. Fokusointi keskushenkilöiden tunne-elämän lähikuviin oli paikallaan, sillä jälkiosassa Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2, ohjaaja Yates ja käsikirjoittaja Steve Kloves jättävät henkilökemiat sivurooliin — muutamaa suukkoa ja kädestä pitämistä lukuun ottamatta — efektitsunamin tulviessa Tylypahkaan. Voldemort kannattajineen hyökkää velhojen ikiaikaiseen opinahjoon antamaan Harry Potterille armoniskun.
Toisiaan vastustamattomasti puoleensa vetävät veriviholliset Voldemort ja Potter taistelevat Kuoleman varjeluksissa aikaa vastaan. Pimeän velho on varastanut Dumbledoren viimeiseltä leposijalta seljasauvan aseekseen, mutta riittääkö se valitun teinivelhon pysäyttämiseen? Ehtiikö Harry löytää ja tuhota kaikki hirnyrkit, joihin pimeän velho on sielunsa ja voimansa jakanut? Ja missä ja mikä on viimeinen hirnyrkki? Vai onko se sittenkin kuka?
Parhaat filmi-Potterit tehtiin sarjan keskivaiheilla, Alfonso Cuaronin ohjaamassa Azkabanin vangissa (2004) ja Mike Newellin Liekehtivässä pikarissa (2005). Viimeisissä elokuvajaksoissa Rowlingin idearunsaus jää kypsyttelemättä ja juonen pätkiessä suuri tarina kärsii. Varjelusten kakkososassakin monet keksinnöt, kuten hirnyrkkikätköt ja viimeisen kirjan nimiteeman merkitykset, vaikuttavat valkokankaalle siirretynä hätäratkaisuilta. Esteiden ja ratkaisujen ristiaallokossa ei aina logiikka näy. Juonta punotaan ja hahmoja sekä uutta rekvisiittaa vedetään kuin taikurinhatusta.
Mutta parhaimmillaan Rowlingin psykologinen taju ja sarjaa kannattelevat, pitkäjänteiset teemat tulevat toki esille hajanaisessakin elokuvaversiossa. Kirjailijahan ei ole peitellyt edeskäypiään: C.S. Lewisin Narnian ja J.R.R. Tolkienin Sormusten herran vaikutteita. Toisaalta se mikä kirjasta luettuna viehättää, ei välttämättä toimi elokuvallisesti. Kun Voldemortin pimeä armeija jätteineen hyökkää Tylypahkan muureille ja haarniskoidut vartijapatsaat aloittavat puolustustaistelun, muistamme nähneemme vastaavaa muissa fantasiaseikkailuissa – ja paremminkin tehtynä.
Aikuiseksi kasvanut Daniel Radcliffe on pantu paljon vartijaksi. Harry Potterina Radcliffe on melko jähmeä päähenkilö, osin valitun viitan raskaudesta johtuen. Radcliffen selviytyminen peräti kahdeksan filmisaagan seikkailuissa, humorististen yksityiskohtien pilkuttaessa pohjimmiltaan traagista tarinaa, on silti kunnioitettava työvoitto ja lajitteluhatunnoston arvoinen saavutus nuorelle näyttelijälle.
Kiehtova, kaunis ja fiksu Emma Watson Hermionena sekä veljellisen uskollinen ja hauska Rupert Grint Ronina eivät päätösjaksossa ehdi saada tulkintoihinsa kipinää. Ympärillä sattuu ja tapahtuu niin paljon elokuvantekijöitä enemmän kiinnostavaa. Onneksi sentään Draco Malfoylle väläytetään henkisen kasvun mahdollisuutta. Luihuisen ilkeän kiusaajahahmon kääntymys onkin sarjan kiintoisimpia aihioita, mutta Tom Feltonin rooli jätetään liian passiiviseksi ja sen potentiaali enimmäkseen käyttämättä. Saarretussa koulussa oppilaiden neuvottomat rivit tuovat filmiin tahatontakin komiikkaa, kun kömpelön avuttomat koululaiset näyttävät kuin seurannäyttämöltä reväistyiltä harrastajilta. Suurten linjojen veto toiminnan ja efektimyrskyn parissa on vienyt ohjaaja Yatesin ajan ja tiukkaa henkilöohjausta kaipaavat nuoret sivuosanesittäjät ja statistit jäävät ryhtiä vaille. Kuoleman varjelusten toisessa osassa nuorisolta huomion vievätkin vanhat tutut tähtiroolit, vaikka yksittäisiä yllätyksiä junioritiimikin tarjoilee, kun Neville Longbottom ilmestyy tarinaan Tylypahkan seinänkolosta.
Ralph Fiennes mellastaa Voldemortina viimeinkin pidäkkeittä. Ensimmäisissä elokuvissa pelosta ja kunnioituksesta nimettömäksi jäänyt, Kielletyssä metsässä luikertava paha oli kauhistuttavimmillaan, mutta nyt Fiennesin kaltainen mestarinäyttelijä ottaa konnakuninkaana vaivatta näyttämön haltuun. Suurenmoinen Michael Gambon ilmiintyy hänkin kuviin kuin uudesti syntyneenä. Toisinaan Prinsessa-teepussien värssyjä muistuttavat Rowlingin mietelmät kuulostavat brittitaiturin suussa Shakespearen sulosäkeiltä. Gambonin karisma kantaa hiljaisimmissakin kohtauksissa, kuten sumuiseksi taivaallisen rauhan aukioksi muuttuneella King’s Crossin juna-asemalla.
Päätöksessä moni rakastettu tyyppi nähdään pitkästä aikaa tai uudessa valossa. Opettajina Jim Broadbentin Horatius Kuhnusarvio ja Emma Thompsonin Sibylla Punurmio Tylypahkan velhokansankynttilöinä vain vilahtavat — varmasti kalliiksi tulleissa koristerooleissa. Sen sijaan Weasleyn äitinä Julie Walter saa soolonsa kohdatessaan Helena Bonhan Carterin vastustamattoman Bellatrix-ilkimyksen. Veteraaninäyttelijä Maggie Smithin Minerva McGarmiva nautiskelee pannessaan kapuloita pahan rattaisiin. Ja pieneen näyttäytymiseen tuomittu David Thewlis saa sentään Remus Lupinina lausua puolustustaistelun muistettavimman mietteen: — Onnistuminen riippuu vakaumuksen laadusta, ei seuraajin runsaudesta.
Lily Potter, kaikkien velholasten äitien äiti, nähdään viimein kunnon lähikuvissa. Geraldine Somervillen henkilöimänä Lily onkin suurenmoinen lähes sanattomassakin roolissa. Ei ihme, että hahmo ehti lyhyen elämänsä aikana liikuttaa niin monia Tylypahkan sydämiä. Näyttelijä Somerville muistetaan vuosien takaa Fitz ratkaisee –poliisisarjan naisetsivä Penhaligonina. Kenties sen roolin riipaiseva pohjavire antaa Lily Potterillekin pienen, koskettavan lisävivahteen.
Ja kukapa olisi uskonut, millainen elämää suurempi sankari Neville Longbottomin velhokoulukiusatusta luuserista päätöstarinaan kehittyy? Matthew Lewis saa viimein sooloilla hengennostattavana palopuhujana, Bruce Willisin tapaisena toimintasankarina räjähtelevällä sillalla – sitä loistokohtausta olisi voinut kehiä paljon pitempäänkin – ja huipentaapa poika roolinsa vieläpä lopputaiston ratkaisijana.
Alkupään kirjat ääneen lukeneena ihastuin eniten Severus Kalkaroksen synkkään hahmoon. Alan Rickmanin filmitulkinnassa Tylypahkan opettajista tylyin on tarun ylivoimaisesti kiinnostavin henkilö. Viitassaan poseeraavassa, liikkumattomassa hahmossa on arvoituksellista, vetoavaa magnetismia. Patsastelevan pidättyvä, sanoja nautinnollisen alentuvasti suustaan pudottava Kalkaros on varma arvostaan. Eikä hän pelkää ketään, edes Voldemortia. Harryä hän kyllä inhoaa, mutta kuten paljastuu, varsin inhimillisestä syystä. Severuksen hahmon ristiriitaisuus on kutkuttava, mieltä kiehtova mysteeri. Roolin huipennus, kaikkia Kalkaroksen ja Rickmanin faneja varmasti tyydyttävä täyttymys, koetaan viimein Varjelusten kakkososassa. Sarjan myötä virinneet aavistelut hahmon merkityksestä ja tämän lojaalisuuden suunnasta saavat kauniin ja koskettavan vahvistuksen.
Kalkaroksen, Dumbledoren ja Harryn viimeinen kohtaaminen onkin Potter-sarjan ikimuistoinen Darth Vader/Luke Skywalker-hetki. Voimansa tunnossa Kalkaros on ollut Tylypahkan fantasianäyttämön oopperadiiva ja hevirocktähti. Kun hän viimein sortuu, saa katsoja pusertaa silmäkulmastaan muutaman kyyneleen, sopivasti 3D-lasien suojassa.
J.K. Rowling on joskus väläyttänyt mahdollista jatkoa teinivelhosankareilleen. Tuskin hän ihan turhan tähden on äskettäin kirjallista agenttiaankaan vaihtanut. Varjelusten päätöksen näkymä yhdeksäntoista vuoden jälkeisestä seestyneestä tilanteesta – keski-ikään ehtineistä Harrysta, Hermionesta ja Ronista vaimoineen ja junaan saatettavine jälkikasvuineen — voisi olla juuri se välähdys tulevasta ohjelmistosta. Alkavatko synkät, pimeät pilvet taas kerääntyä Tylypahkan ylle, kun koittaa se kahdeskymmenes vuosi? Lyödäänkö vetoa? Onneksi kunnianarvoisan velhokoulun uusi partiovuosikerta on aina valmiina.
Sekä Narnia-sarja että Taru sormusten herrasta myötäilivät Kristuksen kärsimystietä ja uhrautumista piinallisuuteen saakka. Harry Potterilla on Kuoleman varjeluksissa onneksi mukana elpymyskivensä. Ja kirjailija Rowlingilla ymmärrystä, että liika kuoleminen ei ole terveellistä, saduissakaan.
Happy End! (HB)