Mie­len­kiin­toi­nen jos­kin lo­pul­ta hie­man hi­das­taem­poi­nen ku­vaus po­jas­ta, jos­ta äi­tinsä mur­han to­dis­tet­tuaan kas­vaa vä­hi­tel­len kos­toa ja­noa­va naa­mio­mies. Elo­ku­va am­men­taa draa­maa su­per­san­ka­rie­lo­ku­vien tyy­pil­li­sestä ase­tel­mas­ta mu­ka­van tuo­reel­la asen­teel­la ja va­ka­val­la il­meellä. Ta­pah­tu­ma­paik­ka­na on it­seoi­keu­te­tus­ti New York Ci­ty.

Tämä jää väistämättä jon­kin­lai­sek­si ou­dok­si lin­nuk­si, jo­ka ei nou­se elämää suu­rem­mak­si kos­mi­sek­si ry­mis­te­lyk­si, mut­ta ei myöskään ai­van pitäy­dy ta­va­no­mai­sen us­kot­ta­van draa­man lin­joil­la. Ky­seessä on siis ver­rat­tain tuo­re ja oma­peräi­nen tut­kiel­ma siitä mi­ten su­per­san­ka­ri-ta­rus­tot voi­si­vat ar­kielämässä ma­ni­fes­toi­tua. Jo­ku voi­si myös väittää että ky­seessä on va­roit­ta­va esi­merk­ki siitä mi­hin elo­ku­vien an­ta­mat vai­kut­teet voi­vat viedä trau­mas­ta toi­pu­van mie­len, mut­ta eivätköhän nämä elo­ku­vas­sa­kin näh­dyt toi­min­ta­ta­vat ole kui­ten­kin van­hem­pia kek­sintöjä kuin fil­mi.