Uu­sin­nois­sa on ai­na han­ka­lam­paa, jos on näh­nyt al­ku­peräi­sen. Kaik­ki saas­tu­neet tu­ho­taan (1973) on mo­nel­ta jää­nyt vä­liin, jo­ten val­tao­san kat­so­jis­ta ei tar­vit­se ver­ra­ta. Näin on ehkä hyvä, mut­ta on lo­pul­ta ma­kua­sia, kuin­ka pal­jon pa­rem­pi al­ku­peräi­nen ver­sio on. Ai­na­kin se on kar­kea­syi­sem­pi, do­ku­men­ti­no­mai­sem­pi ja re­por­taa­si­mai­nen, hie­man Gil­lo Pon­te­cor­von Tais­te­lu Al­ge­rias­ta –k­las­si­kon (1965) tyy­li­nen, sähkö­sa­no­ma­ryt­millä tuo­tet­tu te­ho­pak­kaus. Se myös sisäk­si enemmän go­re­koh­tauk­sia ja viit­tauk­sia Ro­me­ron zom­biet­ri­lo­giaan.

Zom­bie­gen­re ve­toaa ih­mi­sen pe­rus­pel­koi­hin, kun yk­silö se­koaa ja sa­mal­la yh­teis­kun­ta ympä­ril­le. Siinä sit­ten it­se tem­poi­let vä­lissä. Cra­zie­sin ai­koi­naan luo­ma pan­de­mia­gen­re tuo asian vielä hi­tu­sen lä­hemmäk­si, kos­ka pik­ki­vi­ruk­set tun­te­vat kaik­ki.

Uu­si The Cra­zies osaa ve­do­ta näi­hin tun­tei­siin. Par­haim­mil­laan se on vaih­del­les­saa kli­sei­den ja kli­seettö­mien rat­kai­su­jen vä­lissä. Ro­me­ro on ol­lut mu­ka­na uu­sin­nois­sa tuot­ta­ja­na, mikä on­taan­nut koh­tuul­li­sen hyvän lop­pu­tu­lok­sen useim­mi­ten. Näin on nyt­kin.

Her­kul­li­sin on elo­ku­van lop­pu­rat­kai­su. Tark­kaa­vai­nen lu­ki­ja huo­maa, mi­ten lo­pul­ta käy. Muut voi­vat tyy­tyä on­nel­li­seen lop­puun ha­lu­tes­saan.