Kuvittelin, että asepalvelus olisi kehittynyt Suomessa 30 vuoden aikana.
Kuvittelin, että asepalvelus olisi kehittynyt Suomessa 30 vuoden aikana. Mutta Joonas Berghällin ja kokkolalaisen Mika Hotakaisen dokumentti todistaa muuta. Ainakin alokasaika näyttää edelleen koostuvan sisällyksettömien rutiinien toistosta, kuten pinkkojen ja punkkien neuroottisesta viilailusta.
Peruskoulutusjaksolla ryhmänjohtajien päämääränä näyttää yhä olevan konemaisen käytöksen iskostaminen neitseelliseen maaperään luonnottoman komentoäänen säestyksellä. Ikävällä tavalla seura näyttää tekevän myös naispuoliset käskyttäjät kaltaisekseen.
Asiallisia hommia kaipailevat nuoret ellun kanat näyttävät kyllä äksiisistä selviävän, kehittäähän se ”vitutuksensietokykyä”. Vaikka kotiutuvan asenne armeijasta tyhmistävänä, sääntöjä kiertämään opettavana laitoksena ei luulisi olevan instituution perimmäinen päämäärä ja tarkoitus?
Berghällin ja Hotakaisen dokumentin idea on seurata kolmen eri vaihtoehdon valinneen nuoren kokemuksia valtiokoneiston rattaissa. Esa Juntunen menee armeijaan, Mika Leinonen siviilipalvelukseen ja Ilmari Suominen valitsee totaalikieltäytymisen, tosin vasta kahden kuukauden armeijajakson ja 11 kuukauden siviilipalveluksen jälkeen. Valinta johtaa miehen 25 päiväksi vankilaan.
Vaihtoehto vai rangaistus?
Jo dokumentin nimi viestii, että nyt ollaan kriittisiä. Täytyy hattua nostaa dokumentin mahdollistaneille instansseille siitä, että läpinäkyvyyden periaate on toteutunut. Näin läpivalaistuna jähmeäkin järjestelmä voi uusiutua.
Ja välttämätöntä se onkin. Ohjelma alkaa hieman epädramaattisesti totaalikieltäytyjän puhuvalla päällä. Mutta kuvavalinta korostaa tekijöiden tärkeintä painotusta. Vastaansanomattomasti dokumentti osoittaa, ettei kaikki ole Suomen maassa kohdallaan, kun periaatteistaan kiinni pitävä nuorukainen päätyy kiven sisään. Lopussa sulkeutuvan sellinoven konkreettisuutta on hankala peittää pykäläviidakkoon.
Suomi on Amnestyn mukaan ainoa EU-maa, jossa on mielipidevankeja. Ilmari Suomisen kafkamainen oikeusprosessi todistaa myös, että nykykäytäntö on ristiriidassa YK:n määrittelemien ihmisoikeuksien kanssa ja on jopa Suomen perustuslain hengen vastainen. Lain kummallisia porsaanreikiä ovat myös Jehovan todistajien, ahvenanmaalaisten ja naisten erityiskohtelu.
Kun Esa Juntunen vapautuu armeijasta, on siviilipalvelusmies Mika Leinosella jäljellä vielä 209 päivää. Keskimääräistä armeijapalvelusta kaksi kertaa pitempi siviilipalvelu ei tunnu vaihtoehdolta vaan rangaistukselta. Lapinjärven kouluttajan hirtehiset sanat kuvaavat henkistä ilmapiiriä: — Oletteko kuulleet sivariheijastimesta? Se on samalla merkki autoilijoille, että saa ajaa yli.
Parta pois ja selliin
Dokumentti elää nuorten miesten näkökulmien kautta. Erityisesti Juntunen on puhelias ja avoin veijari, jonka kautta armeijan arki tulee lähelle. Tyttöystävät, äidit ja isät elävät poikiensa rinnalla ja siten asevelvollisuus koskettaa meitä jokaista.
Partaradikaali totaalikieltäytyjä paljastuu elokuvassa tavalliseksi suomalaiseksi pullaposkeksi, kun leuka ajetaan vankilaa varten sileäksi. Sattumanvarainen, mutta vain dokumentille mahdollinen ”efekti” tuntuu järisyttävältä. Näinkö pinnallisia ennakkoluulomme ovat? Ja näinkö syvälle ne ovat juurtuneet?
Dokumenttia kuvattiin kokonainen vuosi, joten ajan kuluminen ja vuodenaikojen vaihtelut rytmittävät kerrontaa. Kuvaajien joukossa ovat myös pitkistä fiktioista tutut Jarkko T. Laine ja Harri Räty, joten voi kuvitella, että filmi on tullut rajoitetussa teatterilevityksessä oikeuksiinsa.
Marssimusiikin käyttö on paikoittain alleviivaavaa. Esiin pomppaava time lapse-kuvaus jättää epäselväksi, onko viilettävillä pilvillä haluttu kuvata ajan hidasta vai nopeaa kulumista, tai nopeutetuilla sulkeisilla korostaa koomista vaiko koneellista vaikutelmaa.
Parhaimmillaan Valtio vapauden vei on ennennäkemättömän avointa tilitystä asioiden tilasta.
Eikä kyse ole vain kriittisyydestä. Filmi pääsee myös lähelle suomalaisia luonteita, nuorten miesten kokemuksia ja muistuttaa tässä mielessä Helken ja Suutarin palkittua Joutilaat-menestystä. Ehkä on sukupuolikysymys, että Berghäll ja Hotakainen pitäytyvät hieman etäämmällä kuvattavistaan. Ei olla yhtä lailla iholla kuin Helken ja Suutarin dokumentissa. Toisaalta tilanteet eivät vaikuta niin rakennetuilta: on maltettu pysyä kameran takana. (HB)