Kolmiulotteisenkin Titanicin ensi-illassa sali oli täynnä.
Kolmiulotteisenkin Titanicin ensi-illassa sali oli täynnä. Ihan kuin neljätoista vuotta sitten, kun James Cameronin laivajätti meillä ui elokuvalliselle neitsytmatkalleen. Lopputekstien jälkeen teki mieli huutaa katsojille: ”Ei paniikkia! Naiset ja lapset ensin!” Mutta tietenkään en huutanut. Katastrofin kustannuksella pilailu on arveluttavaa, vaikka tragedia olisi sattunut sata vuotta sitten. Juuri se vuosimäärä tulee kuluneeksi merihistorian legendaarisimmasta onnettomuudesta.
Cameronin spektaakkeli tekee Titanicista viihdettä, suurta melodraamaa. Se istuu huonosti ohjaaja-käsikirjoittajan vakavaan pyrkimykseen rekonstruoida tapahtumat niin kuin ne olisivat voineet mennä Atlantilla tuona kohtalonyönä 15.4.1912.
Vaikka Titanicin historia on kiehtova sinällään, Cameron sokeroi sen Kate Winsletin ylhäisönaisen ja Leonardo DiCaprion taiteilijakulkurin luokkarajat rikkovalla rakkaudella. Eikä tämä riitä. Tarvitaan vielä James Hornerin ja Céline Dionin siirappinen kansansäveltapailu My Heart Will Go On viestittämään massayleisölle, missä kohden sielun kielten pitäisi värähdellä.
Heikointa Titanicissa on pakonomainen seikkailuhenki. Sitä Cameron ruokkii kannen alla ja päällä Billy Zanen kilpakosijan kolttosilla. Tummine kulmineen Zane näyttää mykkäfilmin karikatyyrikonnalta, jolla on enemmän meikkiä kuin tarinan naisilla yhteensä. Hahmo tuo juttuun timantinmetsästystä ja pyssyleikkejäkin. Pienessä sivuroolissa nähdään suomalainenkin näyttelijä. Jari Kinnunen esittää – ruotsalaista Björn Gundersonia.
Kun sankari Jack näkee laivan iskeytyvän jäävuoreen, hän toteaa: ”Paha juttu”. Ollessaan käsiraudoissa laivan veden valtaamassa putkassa, Jackin repliikki kuuluu: ”Tässä voi käydä pahasti.” Mutta suurenmoiset näyttelijät nousevat tarinan hölmöyksien yläpuolelle. Winslet ja DiCaprio pääsivät syystäkin tähdiksi Titanicin myötä. He ovat lahjakkaita, raikkaita ja kaunis, joskin hiukan epäsuhtainen nuoripari.
Kuten laiva, Titanic on filminä liian suuri ja kömpelö ohjattava. Cameron ei väistä kaikkia käsikirjoituksensa karikoita ja jäävuoria. Keskinkertaiseksi filmiä ei silti voi sanoa. Titanic lunastaa lupaukset viimeistään toisella puoliskolla. Laivajätin vajoaminen pystysuorassa meren syvyyksiin matkustajien putoillessa kyydistä tuo kauhunäkynä mieleen WTC:n tornien luhistumisen. Ohjaaja onnistuu välittämään matkustajien tuntemukset ja näyt tavalla, johon päteväkään dokumentaari ei pysty.
Kolmiulotteisuus lisää joidenkin laivakuvien digitaalisen keinotekoista vaikutelmaa. Senkin voi tulkita myönteisesti. Sata vuotta myöhemmin, hylyn jo löydyttyä, Titanic on yhä legendaa. Amerikkalaiskirjailija Richard Brautigan kirjoitti vuonna 1968 runon General Custer versus The Titanic kuin sen merkkinä, että suurimmat tappiot muistetaan jopa pitempään kuin voitot.
Vanhaa Rosea esittävä 30-luvun tähti Gloria Stuart (1910-2010) on tarinan sielu. Kapteenina Bernard Hill on täydellinen. Kun hän laivan vajotessa ottaa tukea ruorista, pieni horjahdus on hienovaraisempi osoitus sisäisen tapahtumisen ilmentämisestä ulkoisesti, kuin oli Gary Oldmanin tarrautuminen portaikon kaiteeseen Pappi lukkari talonpoika vakoojan (2012) lopussa.
Muitakin hyviä kosketuksia Titanicista löytyy. Rosen ja Jackin tanssi kolmannella kannella tuo mieleen Powellin ja Pressburgerin klassikon Myrskyöitä (1945). Molemmissa filmeissä morsian on matkalla häihinsä meren yli, mutta tulee toisiin aatoksiin tanssiessaan viulujen ja kansanmusiikin tahdissa. Yhteys Powelliin ei ole sattumanvarainen. Eräs filmin huikaisevimmista kuvista ei suinkaan ole aluksen törmäys tai uppoaminen, vaan se, kun hulttiomieheensä ja rikkaan rouvarukan kohtaloonsa tympiintynyt Rose juoksee juhlahameessan laivan kannella kohti aluksen parrasta hypätäkseen mereen. Näemme Kate Winsletin vain vyötäröstä alaspäin, juoksevat jalat paikoillaan pysyvää kantta vasten abstraktissa liikkeessä. Heiluvan hameen alta vilkkuvat punaiset kengät.
En muistanutkaan, miten paljon huumoria elokuvassa on. Cameronin itseironia näyttäytyy kohtauksessa, jossa laivan omistaja leveilee Titanicin suuruudella. Rose mainitsee Freudin teoriat koon merkityksestä ja pudottaa miehen (myös elokuvaohjaajan) korkeuksistaan. Juuri voiman ja voittamattomuuden hybrishän tuhosi Titanicin.
3D-sovitus on Titanicissa taidokasta, kun tehokeino pidetään kurissa yli kolmituntisessa filmissä. (HB)