CIA esitetään monissa amerikkalaisissakin elokuvissa matalan moraalin organisaationa.
CIA esitetään monissa amerikkalaisissakin elokuvissa matalan moraalin organisaationa. Tositapahtumiin perustuva Fair Game löytää vieläkin alhaisemman etiikan omaavan yhteiskunnallisen toimijan, George W. Bushin avustajakunnan.
Se painosti sinnikkäästi CIA:n ydinasetutkijoita, jotta nämä olisivat panneet puumerkkinsä Saddam Husseihin yhdinasevalmiuksia ja joukkotuhoaseita koskeviin raportteihin.
CIA-agentti Valerie Plamen aviomies, Clintonin ajan suurlähettiläs Joe Wilson lähetetään tutkimaan Nigerin väitettyä uraanikauppaa Irakiin. Se osoittautuu täysin perättömäksi, mutta niin vain Bush kertoo televisiossa raportista, jonka mukaan kauppaa on käyty. Wilson kirjoittaa tapauksesta mediaan, ja soppa on valmis. Bushin kaarti paljastaa Washington Postille Plamen CIA-agentiksi. Typerä kosto riisuu lopulta keisarin alastomaksi.
Irakin sotaa perusteltiin rikollisin perustein. Asiasta käydään Yhdysvalloissa pitkään oikeutta. Euroopassa tästä olisi luultavasti jo langetettu maanpetossyytteitä. Tai sitten ei, sillä eipä Britannian labourkaan hävinnyt muuten kuin hallitusvastuunsa. Tony Blairilta sentään meni maine.
Fair Game on suoraviivainen ja selkeä elokuva. Se ei säkenöi karismaa kuten Presidentin miehet, Parallax View tai Mantsurian kanidaatti. Sen voima on tuoreudessa. Tapahtumien jäljet näkyvät edelleen Irakissa.
Laadukas kuva ja ääniraita. Ekstroissa tosielämän Valerie Plame Wilsonin ja Joe Wilsonin kommenttiraita. He kuvaavat kokemusta surrealistiseksi ja harmittelevat leikkimieliseen sävyyn, etteivät saaneet elokuvaan toivomiaan biisejä (Stonesin Gimme Shelter ja David Crosbyn I Almost Cut My Hair) niiden kalleuden takia. (PS)