"Kaik­ki luo­vat ih­mi­set ovat ystä­viä­ni". Da­vid Lync­hin lau­sah­dus muut­tuu li­hak­si jo kol­man­nen kau­den pak­kaus­ta ihas­tel­les­sa. Au­kai­su vaa­tii hie­nois­ta pähkäi­lyä, mikä sa­mal­la ku­vaa hy­vin, mistä muu­ten­kin on ky­se. Pu­hu­mat­ta­kaan siitä, että ris­ti­lai­tai­nen kan­sio au­kai­see nä­ky­viin agent­ti Coo­pe­rinl­le perä­ti kol­met, hie­man eri­lai­set kas­vot.

Kong­fut­sen mu­kaan mikään ei ole niin vaa­ral­lis­ta kuin an­taa neu­vo. Kos­ka Lynch tun­tee vieh­ty­mystä itäi­siin fi­lo­so­fioi­hin, en mal­ta ol­la rik­ko­mat­ta ih­mi­sen va­paan har­kin­nan op­ti­mia. Neu­vo 1: Jos vain malt­taa, tästä saa eni­ten ir­ti kat­so­mal­la aiem­mat kau­det. Neu­vo 2: Kos­ka en it­sekään malt­ta­nut, me­noon pää­see ai­ka mu­ka­vas­ti pitämällä vie­ressä tab­let­tia IMBD:n cast-si­vul­la, jos­ta voi tar­vit­taes­sa tar­kas­taa aiem­pien osien hen­kilö­kaar­tia. Etu­ni­met ni­mittäin vi­listävät jak­sos­ta toi­seen, ai­van kuin oi­keas­sa elämässä­kin.

Kaik­ki tien­nevät, että Lynch oli en­simmäi­nen au­teur te­le­vi­sios­sa. Muu­ta­ma se­kun­ti ku­vaa ja ääntä: tun­nis­tat te­kijän.

Hän yh­dis­ti liik­ku­van ku­van mo­ni­nai­set la­ji­tyy­pit ja toi pien­ten pii­rien avant­gar­den mas­so­jen ulot­tu­vil­le. Hän ei kui­ten­kaan jää­nyt tähän. Kai­ke­ti liik­keel­le pitää läh­teä Krei­kan ta­ruis­ta, mut­ta en­nen kaik­kea hän työn­si te­ho­se­koit­ti­meen­sa kaik­ki mer­kittä­vimmät mo­der­nin ku­va­tai­teen mul­lis­tuk­set vii­mei­sen kah­den sa­dan vuo­den ajal­ta. Hän hal­lit­see imp­res­siot ja eksp­res­siot, sym­bo­lis­min, nai­vis­min ja sur­rea­lis­min. Mu­siik­ki toi­mii kai­ken tämän vas­ta­pai­no­na, etupäässä sou­taen ja huo­va­ten van­han roc­kin ja uu­den in­die­mu­sii­kin vä­lillä. Lynch on it­se oma ny­ky­tai­teen mo­nu­ment­tin­sa, sillä täl­lai­set kan­vaa­sit vaa­ti­vat poik­keuk­sel­lis­ta tyy­li­ta­jua.

Twin Peak­sin mer­ki­tystä ei voi aliar­vioi­da, kun miet­tii ti­vo­li­bis­nek­sen kei­kaus­ta. Hol­lywood ei enää ole se kaik­kein mie­len­kiin­toi­sin lähtö­lau­kai­sin, vaik­ka mit­ta­rik­si ot­tai­si suu­ret mas­sat tai suu­ret tai­teel­li­set in­to­hi­mot. Te­le­vi­sio­kin on pe­riaat­tees­sa kuol­lut, mut­ta HBO:n ja ehkäpä jo­pa Netf­li­xin tai Yle Aree­nan ta­pai­set tois­to­pal­ve­lut ovat pe­rin elos­sa jo­pa tai­teel­li­sil­la mit­ta­reil­la.

En juu­ri­kaan seu­ran­nut tästä käytävää kes­kus­te­lua syk­syllä 2017. Sen sentään muis­tin, että Lynch jät­ti vä­lillä pro­jek­tin, mikä ei lu­paa yleensä hyvää. Oli­kin myön­tei­nen yllä­tys, kuin­ka hy­vin tämä toi­mi, eikä oi­keas­taan vain toi­mi­nut, vaan imai­si sisäänsä. Ad­dik­tio­han tästä seu­ra­si.

O­ma ar­von­sa on to­ki siinä, että on haus­ka huo­ma­ta, kuin­ka eri ta­voin näyt­te­lijät ovat van­hen­tu­neet 1990-lu­vun tait­tees­ta. Se on kui­ten­kin vain si­vu­juon­ne.

Tun­nel­ma on ju­ju, jo­ka on vai­kein saa­vut­taa oli­si ky­se sit­ten ku­vas­ta tai ää­nestä tai mo­lem­mis­ta. Jos ha­luaa pel­kistää, mik­si tämä toi­mii, niin sik­si, että vaik­ka kaa­non on täynnä ou­toa, se sil­ti ra­ken­tuu kai­kil­le tu­tuil­le ti­lan­teil­le, joi­ta on liioi­tel­tu ja vää­ris­tel­ty.

Kol­man­nel­la kau­del­la mennään aiem­paa sur­rea­lis­ti­sem­paan ja jän­nittävämpään suun­taan. Huu­mo­ri an­taa täl­le mu­ka­vaa vas­ta­pai­noa. Rin­nak­kais­maail­mo­jen la­by­rint­ti au­keaa sentään jon­kin ver­ran.