Englantilainen Joe Wright, 39, aloitti uransa komeasti 2000-luvun puolivälissä filmeillä Ylpeys ja ennakkoluulo ja Sovitus.
Englantilainen Joe Wright, 39, aloitti uransa komeasti 2000-luvun puolivälissä filmeillä Ylpeys ja ennakkoluulo ja Sovitus. Ohjaaja muokkasi korkeakirjallisen materiaalinsa juohevan elokuvalliseksi. Filmissä Hanna Wright jatkaa visuaalisesti ja kerrontatavoiltaan kiinnostavilla urilla. Yritys hyvä kymmenen, vaikka reissaten paikkaa vaihtava tarina ei selätä kaavamaista runkoaan. Pisteitä vie myös alku- ja loppuvaiheiden raaka väkivalta.
Hanna on elokuva 16-vuotiaasta Kuusamon korvessa kasvaneesta luonnonlapsesta, josta kehittyy Pohjoisen ankarissa oloissa karkaistu pahojen tekojen kostaja. Pääosassa on roolinsa ikäinen, jo kokenut ja arvostettu amerikkalaisnäyttelijä Saoirse Ronan. Elokuva liikkuu tenhoavasti nuoren etsiessä itseään ja syntymänsä salaisuutta. Matka kulkee Kemijärveltä ja Kuusamosta Marokon kautta Saksaan.
Eric Bana esittäytyy opettajana ja suojelijana, jolla on CIA-menneisyys. Vaikka ex-agentti Erik väittää Hannaa tyttärekseen, miehellä on vaelluksessa vain pistäytyjän rooli. Marissa Wieglerin hahmossa Cate Blanchett jäljittää Hannaa ja Erikiä armottomasti. Entistä vakoojakollegaa Marissa pitää tieltä raivattavana luopiona. Skisman taustalla on 80-luvulla pieleen mennyt sotilaallinen kokeilu ja auto-onnettomuus, jossa Hannan äiti on saanut surmansa – ammuttuna.
Tynnyritytön salaisuus
Eric Bana suoriutuu kasvattajagurun ja toimintasankarin yhdistelmäroolista erakkomaisen sielukkaalla karismakatseella. Blanchettin silmissä on jäätä tunnottomana, ehdottoman tyylikkäänä ja patologisen tiukkana takaa-ajajana, joka vain hetkin päästää kovan pinnan rakoilemaan. Kumpikin tähtinäyttelijä kärsii käsikirjoituksen hahmot tyypittävästä yksioikoisuudesta. Osaava filmintekijä ei ole näköjään keskittynyt muiden kuin pääosateinin henkilöohjaukseen. Banan ja Blanchettin kohdalla rautainen mutta rutiinimainen ammattitaito on saanut riittää.
Mekaanista pakoa ja jäljitystä kiehtovammin Wright kuljettaa Saoirse Ronania kuvissa maiden ja maisemien vaihtuessa ja juonikuvion kehittyessä Hannan ympärillä. Kameran takana Alwin H. Kuchler pääkuvaajana ja Tuomo Hutri Suomen apuna pääsevät loistamaan. Otokset saattelevat nuorta näyttelijää hartaalla kiihkeydellä. Road movien – tai pikemminkin juoksuelokuvan – rytmi vie tarinaa eteenpäin.
Chemical Brothersin elektroninen groove säveltää kokonaisuuden uusiksi. Musiikki luo juonivetoiseen filmiin oman kuvasinfoniansa. Visuaalinen kekseliäisyys ja rikas äänimaisema pitävät katsojan kyydissä silloinkin, kun juoni juuttuu monesti nähtyihin, videopelimäisiin pinteisiin, varsinkin Hannan joutuessa Tom Hollanderin johtamien kätyrien kynsiin.
Parasta Hannassa on Kuusamon lumimetsissä kasvaneen tynnyritytön kokemusmaailma ja kasvu. Teemaltaan elokuva seuraa filmejä Tyttö nimeltä Nikita ja Léon – tai jopa Spy Kids — joissa leikitellään fantasialla teinitytöistä vakoojina ja supertappajina. Onneksi mukana on Truffaut’n Kesyttömän henkeä. Luonnonlapsi oppii pienin askelin ihmisten tavoille.
Vaikka filmissä on fantasian ainekset ja sadun logiikkaa, loppupuolella Berliinissä voimistuva tunnelmanhaku Grimmin veljeksistä ei oikein kiinnity mihinkään. Kauhutivolia ja piparkakkutaloa toisiinsa liittävä loppunäytös on heppoisesti tekaistu.
Huippuhetket on jo koettu Hannan kohdatessa matkallaan ikätoverin hippiperheessä. Ilmetyn pissiskokelaan arki muuttuu ja alkuun ennakkoluuloisesta tytöstä tulee Hannan ensimmäinen sydänystävä.
Teinitappajille hurraavat filmit ovat taas muodissa. Taitavasti tehtyinäkin ne ovat kyseenalaista viihdettä. Ilman ylilyöntejään Hannasta olisi saanut nimihahmon edustamalle ikäryhmälle suositeltavan teoksen — ja samalla aikuiskatsojalle katu-uskottavamman art house -jännärin. (HB)