Nuo­ruu­den mu­siik­ki edus­taa voi­mak­kaim­pia muis­to­ja kes­ki-ikänsä ohit­ta­neil­le. Te­ho on sitä lu­jem­pi, mitä enemmän yk­si­tyi­nen yh­dis­tyy ylei­seen.

O­li­pa ker­ran, ei ’39, vaan vuo­si 1974. Ylä­ker­ran ystäväl­li­nen kar­ja­lais­mum­mo kuu­li, että olin in­no­kas Carl Bark­sin Ank­ka-ta­ri­noi­den ystävä ja hä­nen kas­vat­ti­tyttä­rensä il­moit­ti ar­mol­li­ses­ti voi­van­sa lah­joit­taa hyvään ko­tiin pa­ri vuo­si­ker­taa. Leh­tiä ha­kies­sa­ni kuun­te­lin hä­nen suo­sik­kibän­diään pie­neltä kan­net­ta­val­ta le­vy­soit­ti­mel­ta. Quee­nin Sheer Heart At­tack oli juu­ri il­mes­ty­nyt. Vaik­ka Ed­die Coch­ran ja Chuck Ber­ry soi­vat ko­to­na, pi­din kuu­le­mas­ta­ni.

Sit­ten vieräh­ti­kin 10 vuot­ta. ja Li­ve Ai­din te­le­vi­sio­keik­kaa seu­ra­tes­sa­ni ih­met­te­lim­me sitä, kuin­ka Queen pe­seei ko­ko po­ru­kan. Ai­ka hy­vin bän­diltä, jo­ka oli vaih­ta­nut tai­teel­li­sen hard roc­kin­sa jal­ka­pal­lo­hoi­lauk­siin ja hit­ti­pol­jen­toi­hin. Quee­nistä tu­li ää­rimmäi­nen sta­dionbän­di.

Ku­vaa­man­sa yh­tyeen ta­paan Bo­he­mian Rhap­so­dy -e­lo­ku­va on herättä­nyt kak­si­ja­koi­sen vas­taa­no­ton. Suu­ri ylei­so on sitä ra­kas­ta­nut, kun osa krii­ti­kois­ta pi­ti sitä hä­pemättömänä so­siaa­li­por­no­na aid­siin kuol­leen Fred­dy Mer­cu­ryn kus­tan­nuk­sel­la.

Pelkäk­si Mer­cu­ry-e­lo­ku­vak­si tämä ku­vaa mie­lestä­ni ih­meen hy­vin myös ko­ko yh­tyettä ja sen mu­sii­kil­lis­ta taus­taa. Ny­kypäivän sa­la­ma­leik­kaus­ten sul­ku­tu­les­sa voi ker­ran­kin ihas­tel­la, että muu­si­koi­den soit­toa pys­tyy seu­raa­maan. Tästä lie­nee huo­leh­ti­nut tuot­ta­ja­na hää­ri­nyt ki­ta­ris­ti Brian May.

Ai­ka har­voin bän­die­lo­ku­vis­sa edes yri­tetään ku­va­ta, mistä luo­vuus oi­kein ka­jah­taa. Bo­he­mian Rhap­so­dy poik­keaa eduk­seen.

Ai­noa asia, jo­ka jäi har­mit­ta­maan on se, et­tei mu­kaan kel­puu­tet­tu lem­pi­bii­sejä­ni. Rum­pa­li Ro­ger Tay­lo­rin sä­veltämä I’m in Lo­ve with my Car sentään nou­see dia­lo­giin, mut­ta Mer­cu­ryn Death on Two Legs ei edes sin­ne.

Ra­mi Ma­lek sai osas­taan Os­ca­rin. Sinänsä muu pääo­sa­kaar­ti pärjää jo­pa au­tent­ti­sem­min. Ma­le­kin ham­mas­ka­lus­toa on liioi­te­lu, eikä hän fyy­si­ses­ti edes muis­tu­ta al­ku­peräistä. Mut­ta la­vae­siin­ty­mi­sissä hä­nestä tu­lee il­met­ty esi­ku­van­sa. Ma­lek oli­si voi­nut heittämällä tehdä perään roo­lin Mick Jag­ge­ri­na. Hän jo­pa kuu­los­ta tältä, ehkäpä osan­sa saa Lon­toon ak­sent­ti. En to­sin us­ko, että Jag­ger on näin sym­paat­ti­nen hen­kilö ku­ten Ma­lek roo­lis­saan ja luul­ta­vas­ti Mer­cu­ry to­del­li­suu­des­sa­kin oli.

E­lo­ku­va nou­see kii­tettäväl­le ta­sol­le klii­mak­sin­sa, Li­ve Aid -koh­tauk­sen asios­ta. Siinä lau­la­jan koh­ta­lon tien­neel­le kat­so­jal­le lo­pul­ta val­ke­nee, mistä Bo­he­mian Rhap­so­dy -kap­pa­leen ali­ta­jui­nen sa­no­ma kum­puaa. Enpä muis­ta saa­nee­ni minkään elo­ku­van ää­rellä kym­me­niin vuo­siin sa­man­lai­sia kyl­miä vä­reitä päästä var­pai­siin. En sentään it­ke­nyt ku­ten vai­mo­ni ja tyttä­re­ni kuu­lem­ma elo­ku­va­teat­te­ris­sa.