Woo­dy Al­len ei kos­kaan ko­hon­nut nii­hin kor­keuk­siin, mi­hin hä­nellä ehkä oli­si ol­lut ky­kyjä. Neu­root­ti­sen juu­ta­lai­sen roo­lia ikänsä vetä­nyt oh­jaa­ja ei ehkä niinkään ole pet­ty­nyt, vaik­ka ko­kee­kin olon­sa hie­man hui­ja­tuk­si. Täl­lai­seen tu­lok­seen tu­lee tämän eri­no­mai­sen elämä­ker­ta­do­ku­men­tin kat­sot­tuaan.

Al­len oli aluk­si eri­no­mai­nen vit­si­nik­ka­ri, sit­ten oma­peräi­nen mut­ta epä­var­ma stan­dup-koo­mik­ko. Vielä 1960-lu­vul­la hän ei tien­nyt, on­ko hän kä­si­kir­joit­ta­ja vai näyt­te­lijä. Vih­doin, jo en­nen 1970-lu­kua hän kui­ten­kin ymmär­si ole­van­sa oh­jaa­ja, jon­ka te­ke­mi­siin ei tuot­ta­jil­la ja le­vi­ty­syh­tiöillä voi­nut ol­la mitään sa­no­mis­ta. Ai­na An­nie Hal­liin ja Man­hat­ta­niin as­ti hän ha­lu­si pääa­sias­sa haus­kut­taa, mut­ta merk­ki­teok­sen­sa teh­tyään oli selvää, että hän muut­ti ame­rik­ka­lais­ta ko­me­diaa eu­roop­pa­lai­sem­paan suun­taan. Saat­toi ol­la haus­ka, vaik­ka ai­he­pii­rit oli­vat va­ka­via ja ih­mis­ten vä­li­set psy­ko­lo­gi­set suh­teet il­mai­sun tär­kein koh­de.

Al­le­ni­mai­seen tyy­liin hän te­ki it­se­pin­tai­ses­ti elo­ku­van vuo­des­sa, jo­ka vääjäämättömäs­ti joh­taa kaaok­seen ja usei­siin hu­tei­hin sekä tai­teel­li­ses­ti että kau­pal­li­ses­ti. Mut­ta mitä voi mies tehdä, jos ei ole pitä­nyt päivääkään lo­maa 16-vuo­tiaas­ta, kun huo­ma­si an­sait­se­van­sa leh­tiin lä­hettä­millä vit­seillään enemmän kuin van­hem­pan­sa.

Al­le­nin it­se­luot­ta­mus sel­viää esi­mer­kik­si siitä, mi­ten hän kom­men­toi skan­daa­lia, jo­ka ryöpsäh­ti il­moil­le, kun Mia Far­rowil­le sel­vi­si, että avio­mie­hellä on suh­de hä­nen tyttä­rensä kans­sa. Myö­hem­min Al­len sai kak­si las­ta­kin uu­den vai­mon­sa kans­sa. Seit­semän­kym­mentä­vuo­tiaa­na hän kom­men­toi asiaa sel­keäs­ti: kai­kil­la on oi­keaus muo­dos­taa asias­ta oma mie­li­pi­teensä.

Voi vain miet­tiä, mitä oli­si saa­tu, jos Al­le­nin tark­ka kat­se oli­si suun­nan­nut vielä­kin enemmän draa­man puo­lel­le.

Do­ku­ment­ti osoit­taa, kuin­ka sa­na­val­mis ja no­pea mies on. Ai­voil­le an­ne­taan är­sy­ke, ja se­kun­nin vii­peellä il­moil­le saa­daan kuu­li­jan pyrskäh­te­lemään saa­va, osu­va sut­kaus. Hän voi­si luul­ta­vas­ti jat­kaa tätä iäi­syyk­siin.

Do­ku­ment­ti ei tar­joa Al­le­nis­ta lu­ke­neil­le juu­ri uut­ta. Joh­totäh­dek­si nos­te­taan kuo­le­ma, jo­hon do­ku­men­tis­sa ja myös Al­le­nin elo­ku­vis­sa jon­kin ver­ran vii­ta­taan. Al­len oli elo­ku­van Ca­mus, jol­le kuo­le­ma on pak­ko­miel­le. Vai on­ko sit­tenkään? Can­ne­sis­sa hä­neltä ky­sytään ai­het­ta si­vua­van Mid­night in Pa­ri­sin ta­kia, mitä mieltä hän on kuo­le­mas­ta. Al­len vas­taa, että hän on eh­dot­to­mas­ti sitä vas­taan. (PS)