Amerikkalaisilla on perverssi mieltymys altavastaaja-tarinoihin, vaikka väellä ja voimalla yhden kimppuun, on tuntunut olevan eetos sitten Monroe-opin.
Amerikkalaisilla on perverssi mieltymys altavastaaja-tarinoihin, vaikka väellä ja voimalla yhden kimppuun, on tuntunut olevan eetos sitten Monroe-opin. Demonisoida ei toki enää saa, sillä suomalaisen nakkikoppitappelun säännöt, yksi yksi vastaan ja maahan ei potkita, eivät taida enää olla voimassa.
Väkivallan merkitystä on hyvä pohtia myös Warriorin ääressä. Se ei ole mikään väkivaltaa ihannoiva martial arts –tekele, joita riittää vaivaksi asti. Ei se kuitenkaan tuomitsekaan urheilulajeista äärimmäistä, vapaaottelua.
En tunne lajin hienouksia, mutta ainakin tämän elokuvan pohjalta se vaatinee kovinta kuntoa, älyä ja tekniikkaa. Iskukone tai pelkkään massaan turvautuva ei lajissa pärjää, sillä vikkelä kaveri ottaa luita murskaavan sidonnan, jolloin on pakko antautua. Muuten paukahtaa olkapää sijoiltaan.
Warrior tarjoaa myös hyvän isä ja pojat –kuvauksen, joka on aika yleispätevä, vaikkei aivan näin draamattisia perhetapahtumia olisi kärsittykään. Erikoista on se, että se välttelee kliseitä, jotka liittyvät perhesuhteisiin, isänmaallisuuteen, sotasankaruuteen, irlantilaistaustaan ja väkivaltaan. Se ei edes tee pilkkaa lajin faneista, vaikka monesti on varmasti tehnyt mieli.
Hyvin jännitävä, koskettava draama on kyseessä. Se saattaisi jopa yhdistää Beethovenin ja Herman Melvillen ystävät kamppailulajeja harrastavien kanssa saman ruudun ääreen. Siihen ei moni elokuva pysty.
Keskitason kuva kärsii muutaman kerran aliasing-värinöistä. Ääniraita on puolestaan iskevä. DVD on hyvälaatuinen, eikä jää BD:n tarkkuudesta kuin hieman. Ei ekstroja. (PS)