Ja­nis Jo­pin –­do­ku­ment­ti ajaa koh­tuul­li­ses­ti asian­sa, mut­ta kom­pas­tuu pe­rus­syn­tiin. Ar­tis­tin mu­sii­kil­li­nen taus­ta ja vai­kut­teet esi­tellään mo­nia mui­ta pa­rem­min, mut­ta sil­ti hen­kilö­ke­mial­li­set ja ul­ko­mu­sii­kil­li­set te­kijät va­ras­ta­vat pää­huo­mion. Tämän ei kan­na­ta kui­ten­kaan hai­ta­ta, jos Jop­li­nin ko­kee mie­len­kiin­toi­sek­si lau­la­jak­si.

Ja sitähän hän eh­dot­to­mas­ti oli. Hän ta­val­laan te­ki el­vik­set eli etelän blues­mu­sii­kin kans­sa tou­hun­neet mus­tat ar­tis­tit luu­li­vat aluk­si soul­sis­kon lau­la­van. Kun ää­ni läh­ti­kin fin­ni­naa­mai­ses­ta hip­pi­tytöstä, yh­dis­telmä toi­mi kou­kut­taen.