Mitä on muut­tu­nut ju­han­nuk­ses­ta 1969, kun pian neljä­kym­mentä vuot­ta on vierähtä­nyt? Tätä on hyvä poh­tia Jörn Don­ne­rin An­naa kat­sel­les­sa, vaik­ka oh­jaus tun­tuu­kin hie­man kan­keal­ta.

Kaik­kein ikä­vintä on Don­ne­ria kieh­to­nut ta­pa du­ba­ta ni­mekkäitä ruot­sa­laisnäyt­te­lijöitä elo­ku­viin­sa. Har­riet An­ders­son ei näin pök­kelö ole ol­lut kos­kaan aiem­min saa­ti jäl­keen päin.

A­nes­te­sialääkä­ri An­na on ko­ke­nut avio­lii­tos­saan pet­ty­myk­sen, kun elo tek­nik­ko­mie­hen kans­sa ei luon­nis­tu­nut. Yk­sin­huol­ta­ja­na hän pes­taa He­le­nan (Mar­ja Pac­kalén) ko­tia­pu­lai­sek­si mu­kaan­sa saa­reen tyttä­rensä Lii­san seu­rak­si. Edus­kun­nas­ta pu­don­nut Kal­le (Ta­pio Rau­ta­va­raa) aset­tuu kesä­naa­pu­rik­si, ja poi­ka Veik­ko (Pert­ti Me­las­nie­mi) vi­kit­te­lee He­le­naa.

Don­ner ku­vaa vas­ta­koh­tia, jot­ka ha­ke­vat konf­lik­tien kaut­ta har­mo­niaa: nai­nen/­mies, van­ha/­nuo­ri, työ/­per­he, työn vaa­teet/o­ma ta­sa­pai­no, uraih­mi­nen/­työläi­nen, ka­pi­ta­lis­mi/­kom­mu­nis­mi. Vas­tak­kai­na­set­te­lut eivät vuo­sien ku­lues­sa ole muut­tu­neet muu­ten kuin siinä, että nai­set ovat va­pau­tu­neet hen­ki­sistä kah­leis­taan, mut­ta yhä suu­rem­pi osa on sa­mal­la koh­dan­nut ura­pai­neen An­nan ta­paan.

Lap­set ja nuo­ret ovat ai­na herk­kiä ais­ti­maan. Siinä suh­tees­sa mikään ei muu­tu, ai­na­kaan huo­nom­paan suun­taan.