Y­lio­pis­to­maail­man sisäl­le her­kul­li­ses­ti kai­rau­tu­va sar­ja näyttää yh­den fik­tii­vi­sen eng­lan­nin­lai­tok­sen to­den­ma­kui­sen ar­jen sydä­mel­li­sen kons­tai­le­mat­to­mas­ti. Ote voi­si ol­la miltä ta­han­sa lai­tok­sel­ta ja mistä ta­han­sa ylio­pis­tos­ta, mut­ta to­ki Ame­ri­kan-maus­te vetää ker­ron­nan ää­ri­kier­rok­sil­leen. Suo­mes­sa ei vielä on­nek­si ol­la ai­van yhtä vai­no­har­hai­sia jul­kis­ten an­teek­si­pyyntö­jen, ikui­ses­ti au­ki pi­dettä­vien ovien ja opis­ke­li­jois­ta vaa­ti­vik­si asiak­kaik­si ja äk­ki­pi­kai­sik­si oi­keus­jut­tu­jen kan­ta­jik­si muun­tau­tu­nei­den nuor­ten kans­sa. Maail­mal­la tämä on ol­lut osa ar­kea jo vuo­si­kym­me­net.

It­se­kin yli 20 vuot­ta ylio­pis­tol­la työs­ken­nel­leenä ja opis­kel­lee­na mo­ni sar­jan nyans­si tun­tuu tu­tul­ta ja omien ko­ke­mus­ten va­los­sa us­kot­ta­val­ta. To­ki viih­teen ni­missä kär­jis­te­tyltä. Tässä vir­heettömällä po­ke­ril­la ja mil­tei jäykälllä ylä­huu­lel­la tar­joil­lut ih­mis­ku­vat ja let­kau­tuk­set so­pi­si­vat mi­hin ta­han­sa niistä lu­ke­mat­to­mis­ta ylio­pis­tois­ta jois­sa olen ly­hyen ura­ni ai­ka­na eh­ti­nyt vie­rail­la ja mik­sei myös nii­hin tie­de­kun­tiin, jois­sa olen eh­ti­nyt pal­vel­la. Tähän ker­hoon mah­tuu myös usei­ta eng­lan­nin kie­len lai­tok­sia. Sar­jan lai­tos ja sen hah­mo­ka­val­ka­di ei to­ki sel­lai­se­naan ole kos­kaan tul­lut vas­taan, ja ker­ron­nan tem­po vas­taa pe­su­ko­neen te­ho­kui­vaus­ta to­sielämään suh­teu­tet­tu­na, mut­ta an­ti on mai­nio. Se ei myöskään ole ki­vu­liaan lä­hellä to­tu­tuut­ta vaik­ka sa­moil­la tu­li­ti­kuil­la an­siok­kaas­ti leik­kii­kin.

Pääo­san Sand­ra Oh on roo­lis­saan kiin­nos­ta­va kes­ki­pis­te. Lai­tok­sen tuo­re joh­ta­ja ha­kee vielä paik­kaan­sa pöydän päässä ja yrittää pitää ko­ko paa­tin pin­nal­la sa­maan ai­kaan kun ul­ko­maail­ma la­taa hau­le­ja kyl­keen sa­ta­vuo­ti­sis­ta pe­rin­teistä piit­taa­mat­ta. Opis­ke­li­jat pitää saa­da viih­tymään, lah­joit­ta­jat tyyn­tymään ja kaik­kial­la ky­tevät pie­net kah­nauk­set laan­tu­maan. Kaik­ki tämä on tot­ta. Kah­den vii­mei­sen vuo­si­kym­me­nen ke­hi­tys on ol­lut ih­meel­listä seu­rat­ta­vaa kaik­kial­la maail­mas­sa. Tie­don vaa­li­mi­sen ja uu­den tie­don luo­mi­sen si­jaan ylio­pis­ton roo­li tun­tuu ole­van pa­pe­rin pyö­rittä­mi­nen ja kul­lois­ten­kin met­rii­koi­den jah­taa­mi­nen tur­na­jais­ra­ho­jen toi­vos­sa. Ehkä näin on ai­na ol­lut­kin, mut­ta me­no tun­tuu nyt en­ti­sestään vi­nou­tu­van. Ko­ko ins­ti­tuu­tio on mo­nel­la ta­paa vaa­ras­sa, mut­ta löytä­nee ta­van jat­kaa ja ke­hit­tyä muo­dos­sa tai toi­ses­sa. Ame­rik­ka­lai­sen Scott Gal­lowayn mu­kaan maail­mas­sa on puo­len­kym­mentä vah­vaa ylio­pis­tobrän­diä, jot­ka pärjäävät ai­na, mut­ta muil­la ylio­pis­toil­la on edessään ru­ma pu­do­tus­pe­li. Sikä­li­kin on hie­noa, että tämä sar­ja do­ku­men­toi elämän­ta­van edes kar­ri­koi­den.

Sar­jan tois­ta kaut­ta po­va­taan vuo­del­le 2022. Tästä laa­ris­ta riittää vielä am­men­net­ta­vaa, jo­ten sar­ja vai­kut­taa pää­sevän vas­ta käyn­tiin.