Mikä me­ni pie­leen? HBO:n Wes­tworld-sar­jan en­simmäi­nen kau­si oli dy­na­miit­tia, jo­ta ei voi­nut millään lo­pet­taa kes­ken. Sar­jan toi­nen kau­si huk­kaa hä­peäl­li­ses­ti ta­pah­tu­mien pu­nai­sen lan­gan ja taan­tuu it­se­riit­toi­sek­si jo­ri­nak­si, jos­ta ei edes ha­lua muis­taa jäl­kikä­teen mitään. Tämä on täy­del­li­nen pet­ty­mys.

Sau­mat­to­mas­ti edel­lis­kau­des­ta jat­ka­va kau­si on etäi­nen, uni­nen ja hä­pei­lemättömän peh­mo­fi­lo­so­fi­nen. Hyb­rik­sen maus­ta­ma ru­nol­li­nen dia­lo­gi sol­juu kii­reettä ja toi­si­naan ve­ri lentää, mut­ta ko­ko­nai­suus ei ole sen enempää aja­tuk­sia herättävä kuin mu­kaan­sa­tem­paa­va. Sar­ja taan­tuu nyt oman ak­vaa­rion­sa ihai­luk­si ja it­se­kek­sit­ty­jen ar­voi­tus­ten heit­te­lyk­si. Kol­man­nen jak­son myötä pol­jen­ta ko­hen­tuu hi­tu­sen, mut­ta ko­ko­nai­suus on sil­ti mean­de­roi­van mitään­sa­no­ma­ton vael­lus.

Kau­den ai­noa lai­ha loh­tu tun­tuu ole­van, että sar­ja on yhä fik­sum­pi kuin Crich­to­nin al­ku­peräi­nen elo­ku­va.