On aika kuvaavaa, että ylellisyystavaroista elämänsä tarkoituksen ottaneiden nuorten kuvaus jakaa mieliä juuri 15-vuotiaitten tyttöjen parissa.
On aika kuvaavaa, että ylellisyystavaroista elämänsä tarkoituksen ottaneiden nuorten kuvaus jakaa mieliä juuri 15-vuotiaitten tyttöjen parissa. Toiset pitävät, toiset eivät. Luultavasti ensin mainitut eivät ymmärrä, kuinka kovaa Sofia Coppolan elokuva lyö kaikkia meitä kohtaan, jotka innostumme merkkituotteista iästä riippumatta.
Meillä oli vain Levi’s ja Lacoste, kun nykynuorilla ei suinkaan ole vain massabrändejä kuten Guess tai Michael Kors, vaan heillä on myös Chanel ja Louis Vuitton. Oli varaa tai ei.
Elokuvan tarina on vieläpä tosi. Teinijengi murtautuu useita kertoja palvomiensa mallien ja teini-idolien asuntoihin varastaakseen mieluisimmat kengät, laukut ja korut. Lapsellisen avoimesti tehty rikossarja ei olisi voinut pysyä salassa, kun jälkiä jätettiin ja uroteioilla kehuskeltiin koulussa.
Kontrasti on kohtuullisen raju. Los Angelesin Valley on äärimmäinen paikka, kun meillä tyydytään hymähtelemään lapsille, jotka jonottavat Starbucksin huonoa kahvia.Yhtymäkohta kuitenkin löytyy itse kullekin katsojalle.
Ilmiö oli sama 1980-luvun Suomessa. Hyväosaisten lapset ja kaikkein tyrkyimmät tuntuivat viehättyvän muodista ja listahiteistä. Puhuttiin hileistä ja jupeista. Työläisnuoret ja omasta mielestän fiksummat harrastivat elegantimpaa kulttuuria ja varsinkin musiikkia, josta valtavirta ei tiennyt mitään. Molemmat ryhmät halusivat olla eliittiä ja muokkasivat omaa identiteettiään lopulta samalla tapaa.
Nykypäivänä Suomessakin saattaa pienituloisten vanhempien tytär ostaa kesäansioillaan 5 000 euron Chanelin laukun. Luultavasti se laukku antaa iloa lopun elämän ajaksi. Sitä ehkä päivitellään, mutta ei tuomita. Eikä pitäisikään.
Jotain tässä kulutushysteriassa on kuitenkin kirpeää. Tuntuu siltä, että ihmisten elämä on perin tyhjää juuri oman itsensä kanssa, kun aika täytyy täyttää tavaroilla ja harrastuksilla. Filosofinen mietiskely voisi olla paikallaan itse kullakin.
Coppolan elokuvan ansio on siinä, ettei se pilkkaa kohteitaan liikaa. Kellomiehet voivat tosin olla ainakin yhdessä kohtauksessa eri mieltä, kun päähenkilö myy kymmenen harvinaisella taululla varustettua Rolexia 5 000 taalalla, kun oikea hinta olisi sadoissa tuhansissa.
Sopiva arkisuus on paikallaan. Tyylilaji on liki dokumentaarinen. Kerrankin nykypäivän surkea tanssimusiikki on oikeassa käytössä tukemassa ilmaisua.
Keskitason kuva ja ääni pyrkivät dokumentinomaisuuteen. Ei ekstroja. (PS)