Johanna Vuoksenmaa onnistui yhdistämään jännitystä, parisuhdevaikeuksia ja kimuranttia komediaa muutaman vuoden takaisessa Nousukaudessa, jossa Tiina Lymi ja Petteri Summanen lähtivät slummailemaan Jakomäkeen.
Johanna Vuoksenmaa onnistui yhdistämään jännitystä, parisuhdevaikeuksia ja kimuranttia komediaa muutaman vuoden takaisessa Nousukaudessa, jossa Tiina Lymi ja Petteri Summanen lähtivät slummailemaan Jakomäkeen.
Tuon elokuvan käsikirjoittaja Mika Ripatti on mukana myös filmissä Toinen jalka haudasta, joka lomittaa avoliittokriisiä ja uuden ihastumisen ituja farssimaisin kuvioin niinkin vakavaan aiheeseen kuin kuolemansairaan potilaan terminaalivaiheen hoitoon.
Tobias Zilliacus esittää Visaa, kaupungin puutarhatyöntekijää, jolla on todettu harvinainen verisuonisairaus, joka johtaa varmaan kuolemaan. Visa liittyy surunpurkuryhmään, jossa terapeutti Pertti Sveholm konsultoi ”lähtijöitä”. Sieltä Kotiviestin toimittaja Hanna (Helena Vierikko) löytää Visan juttusarjan aiheeksi. Mitä kuoleva haluaisi vielä kokea ennen viimeistä ”lähtöselvitystä”?
Hanna on juuri päättänyt suhteen päätoimittajansa (Tuomas Rinta-Panttila) kanssa. Hanna innostuu jutunaiheesta normaalia enemmän ja Visa taas saa huomiosta elämänhalua, joka on nuutunut suhteessa avopuolisoon Riiaan (Susanna Mikkonen, entinen Anteroinen). Visan tulevaa avoleskeä rientää lohduttamaan miehen paras kaveri Harri (hauska Jarkko Pajunen).
Toinen jalka haudasta taitaa olla elokuvahistorian toinen komedia, joka päättyy kuvaan hautakivestä. Se toinen on Buster Keatonin Cops vuodelta 1922. Myös Johanna Vuoksenmaa ohjaa paikoin vauhdikkaiden väärinkäsitysten slapstickiä, mutta nyt materiaali ei pysy tekijöiden hyppysissä yhtä varmasti kuin Nousukaudessa.
Filmi yhdistää romantiikkaa ja komediaa painajaismaiseen tragediaan ja puolittain onnistuukin moninkertaisissa hämäyksissään. Keskeiseksi nousee, onko Visan ihmeparantuminen mahdollista vaiko vain toiveajattelun ja verisuonten kalkkeutumisen aiheuttamaa harhaa.
Tarina etenee viimeiseen puolituntiseensa saakka pikkumukavissa merkeissä. Lindmanin Etulinjan edessä –sotaelokuvassa onnistunut Tobias Zilliacus ei omaa perinteistä tähtiainesta, mutta on samaistuttavissa oleva tavis päähenkilöksi. Hänen ystävänään Jarkko Pajunen riemastuttaa sen verran kuin käsikirjoitus antaa sympaattisen kömpelöissä hätäratkaisuissaan myöten.
Susanna Mikkosella on vaikein rooli hänen painiskellessaan surun keskellä myös toimimattoman suhteen pettymyksissä. Helena Vierikkoa ei Zilliacuksen tapaan ensimmäisenä ajattelisi romanttisen komedian tähdeksi, mutta hän onnistuu varsin hyvin. Ehkä jokin vakavampi ja kohtalokkaampi rooli, vaikkapa Cate Blanchettin tyyliin, toisi Vierikon kyvyt vielä paremmin esille?
Sivuroolissa Sveholm tekee näppärän roolin moraaliltaan liukkaana vilperttinä. Sen sijaan Kari Väänänen ja Vesa Vierikko jäävät hahmottomiksi pikkuosissaan. Tuomas Rinta-Panttilan päätoimittajan myötä tarinaan tuodaan vaivalloisesti yksinhuoltajan arkea. Häneen liittyvä loppuhuipennus jää todellista vääntövoimaa vaille.
Jo Hitchcock sai kokea, että katsojan narraaminen näyttämällä valhe kuin se olisi totta, on mestarillekin vaikea temppu. Elokuvan kohtaukset lääkärin vastaanotolla ovat ratkaisuiltaan kiintoisia, mutta yllätys ei tunnu täysin perustellulta. Ilmaisun tarkkuus kärsii, kun käsikirjoituksen sekava juoniaines on ohjattu pureksimatta.
Viimeisellä jaksollaan Toinen jalka haudasta esittelee yllättävimmät käänteensä ja tiukimmat tilanteet. Niiden yksityiskohdat tuntuvat haetuilta ja jäävät loppusilausta vaille. Kun villit ja rohkeatkin kerrontaideat tarjoillaan raakoina, ei katsoja ”osta” etäisiksi jääneiden henkilöiden kohtaloita. Loppukuvan fantasia menee täysin metsään.
Elokuvan hämmentävä jälkimaku ei johdukaan omintakeisuudesta vaan toteutuksen töksähtämisestä puolitekoiseksi. (HB)