Do­me Ka­ru­kos­ken uu­des­sa elo­ku­vas­sa nähdään sa­teen piis­kaa­mia yön­si­ni­siä pai­na­jais­ku­via kuin M. Night Shya­ma­la­nil­la pa­rem­pi­na päi­vinään. Ve­si on liik­ku­vien ku­vien ta­voin vir­taa­va, ympäröivä ja läpäi­sevä ele­ment­ti Lee­na Lan­de­rin ro­maa­niin pe­rus­tu­vas­sa sä­vykkäässä, huo­lel­li­ses­ti oh­ja­tus­sa ja tai­ten näy­tel­lyssä Tum­mien per­hos­ten ko­dis­sa.

Mur­ro­sikäi­nen Ju­ha­ni (Nii­lo Syväo­ja) jou­tuu Har­ju­lan (Tom­mi Kor­pe­la) joh­ta­maan, saa­reen pe­rus­tet­tuun poi­ka­ko­tiin. Pois pää­see vain ui­mal­la tai huk­ku­mal­la, joi­ta mo­lem­pia ta­ri­nas­sa yri­tetään. Uu­si tu­li­ja vas­taa­no­te­taan se­re­mo­nial­li­sel­la ”­kas­teel­la”. Tois­tu­va­na tee­ma­na pu­heis­sa ja käytännöissä on vuo­teen­kas­te­lu. Märkä yö­pu­ku löy­tyy lap­sen sän­gyn al­ta myös Ju­ha­nin mie­leen pa­lau­tu­vis­sa lap­suu­den ta­kau­mis­sa, jos­kin traa­gi­sem­mis­ta syistä, jot­ka vä­hi­tel­len, Ka­ru­kos­ken te­hok­kaas­ti ja ki­dut­ta­van säännös­tel­len tar­joi­le­mis­sa pa­la­pe­lin osa­sis­sa pal­jas­tu­vat.

P­sy­ko­paa­tin isän (vir­tuoo­si­mai­nen Pert­ti Sve­holm) ja ma­sen­tu­neen äi­din (vai­to­nai­suu­del­laan tun­not­to­muut­ta hoh­kaa­va Mat­lee­na Kuus­nie­mi) tap­pa­va yh­dis­telmä on käyn­nistä­nyt Ju­ha­nin huos­taa­not­to­kier­teen jo pie­nenä. Saa­ri­ko­men­nus on jat­koa syyl­li­syy­den var­jos­ta­mal­la nuo­ruu­del­le. Ju­ha­nia epäillään osal­li­sek­si pik­ku­vel­jen huk­ku­mi­seen vau­va­na.

En­si­ker­ta­lai­sia

En ole lu­ke­nut Lan­de­rin kir­jaa, mut­ta Tum­mien per­hos­ten ko­din mu­ser­ta­vat ta­pah­tu­mat (lap­sen­sur­ma, it­se­mur­ha, tap­po, huk­ku­mi­nen, puo­lus­tus­ky­vyttö­miin koh­dis­tu­va hen­ki­nen ja ruu­miil­li­nen vä­ki­val­ta) tun­tu­vat nou­se­van ai­van toi­sel­ta poh­jal­ta kuin Ka­ru­kos­ken aiem­pien teos­ten toi­veik­kaat viat­to­muu­den, on­nen mah­dol­li­suu­den ja oman tien et­si­mi­sen ta­ri­nat.

Ken­ties Tom­mi Kor­pe­lan saa­ren joh­ta­jan suul­la lau­su­ma ”Ih­mis­ten ei pidä ol­la liian an­ka­ria toi­sil­leen, eikä it­sel­leen” löy­tyy Lan­de­rin kir­jas­ta. Jo­ka ta­pauk­ses­sa juu­ri sen Ka­ru­kos­ki ja kä­si­kir­joit­ta­ja Mar­ko Lei­no näyttävät ot­ta­neen oh­je­nuo­rak­seen.

Ju­ha­nin nöy­ryyttävä ini­tiaa­tio saa­re­lai­sek­si väis­tyy pian poi­kien tun­te­maan vel­jey­teen kuin tum­ma pil­vi au­rin­gon tieltä. Nuo­ru­kai­sen hai­kai­lu saa­ren ai­noan tytön perään nou­see mer­kittäväk­si voi­manläh­teek­si ta­ri­nal­le ja Ju­ha­nil­le, jos­kin vää­rinkä­si­tys van­hem­man po­jan Sal­men (Ee­ro Mi­lo­noff) kiin­nos­tuk­sen koh­tees­ta joh­taa traa­gi­siin seu­rauk­siin.

Äs­kettäi­sessä te­le­vi­sion mi­ni­sar­jas­sa Vel­jet näh­tiin Ka­ru­kos­ken saa­van pal­jon ir­ti tei­ninäyt­te­lijöistään, jois­ta mo­net ovat en­si­ker­ta­lai­sia. Mik­ko Nis­ka­sen ja Rau­ni Moll­ber­gin ta­voin oh­jaa­ja luot­taa ai­tou­teen ja kas­voi­hin, jois­ta nuo­ruu­den ty­lyn­kin il­meettö­myy­den al­ta voi jo ais­tia per­ho­sen py­ris­te­lyä ulos ko­te­los­ta.

Nii­lo Syväo­jan hyvällä ta­val­la ka­rut kas­vot ank­ku­roi­vat Ju­ha­nin hah­mon Tum­mien per­hos­ten ko­din kes­kei­sek­si ko­ki­jak­si. Har­ju­lan tyttä­ren roo­lis­sa Mar­jut Ma­ris­to on vähässä käytössä, mut­ta siitä­kin jo ais­tii pa­la­sen Har­riet An­ders­so­nin Kesää Mo­ni­kan kans­sa, pil­kah­duk­sen Kris­tii­na Hal­ko­laa Kä­pynä selän al­la ja ai­mo an­nok­sen Mol­len luon­non­las­ten al­ku­voi­mai­suut­ta: Maa on syn­ti­sen lau­lun Ma­rit­ta Vii­tamä­keä tai Mil­kan Ir­ma Hun­tus­ta.

Am­mat­ti­lai­set Kor­pe­la, Sve­holm, Kuus­nie­mi ja Kris­tii­na Halt­tu näyt­te­levät vä­keväs­ti. Saa­ren ju­ma­lak­si it­sensä ni­mittä­neenä Kor­pe­lan Har­ju­lal­la on Sve­hol­min isän ta­voin skit­so­roo­li, mut­ta kat­so­jan on vai­keam­pi ta­voit­taa hah­mon ole­mus. Har­ju­la pin­got­tuu ruu­miil­li­seen vä­ki­val­taan ja eristä­mi­seen tur­vau­tu­van ”­kas­vat­ta­jan”, mus­ta­suk­kai­sen tap­pa­ja­kan­di­daa­tin ja toi­saal­ta ke­hit­ty­mi­sen ihan­tei­ta ja myös kieltä ja si­vis­tystä vaa­li­van pe­da­go­gin ja per­hos­kas­vat­ta­jan yh­teis­mi­tat­to­mil­ta tun­tu­vien luon­tei­den vä­lil­le. Yhtä kaik­ki, Kor­pe­lan työ on ko­meaa seu­rat­ta­vaa.

Haa­voit­tu­nut eläin

Ka­ti Ou­ti­nen te­kee pie­nen, jo­kais­ta elettä, kat­set­ta ja asen­toa myö­ten hie­non osa­suo­ri­tuk­sen saa­ren kar­jak­ko­na, yk­sin­ker­tai­seen elämään ja auk­to­ri­teet­tius­koon pai­net­tu­na ikä­nei­to­na. Lois­to­työ, jo­ka ty­pis­tyy vas­ta lo­pus­sa kä­si­kir­joi­tuk­sen vaa­ti­muk­siin.

Ja vielä on ke­hut­ta­va Ee­ro Mi­lo­nof­fia, Tyttö sinä olet täh­dessä haus­kuut­ta­nut­ta ja JP Sii­lin Ga­ne­sis­sa elas­ti­suu­ten­sa osoit­ta­nut­ta näyt­te­lijää. Per­hos­ten ko­dis­sa Mi­lo­noff on vetäy­tyvä Sal­mi, jo­ka hil­jai­se­na hal­lit­see poi­ka­po­ruk­kaa. Näyt­te­lijä kas­vaa nuo­rek­si häräk­si, jon­ka sekä Har­ju­la että Ju­ha­ni ko­ke­vat yli­voi­mai­sek­si kil­pai­li­jak­seen. Sal­mi on lä­pi­tun­ke­mat­to­mi­ne naa­moi­neen kuin luon­non­voi­ma, haa­voit­tu­nut ja haa­voit­ta­maan ky­ke­nevä eläin.

Pi­ni Hells­ted­tin nä­kymät ovat kym­me­niä töitä teh­neen ku­vaa­jan uran huip­pua, jak­so­jen jyr­kissä kont­ras­teis­sa vaih­te­le­via, vä­ri­tyk­siltään säväyttä­viä ja ase­tel­mil­taan hal­lit­tu­ja.

Tyttö sinä olet täh­den ja Vel­jien jäl­keen Tum­mien per­hos­ten ko­ti on muo­dol­taan eri­lais­ta Ka­ru­kos­kea, vaik­ka sisältö ja toi­vei­kas sa­no­ma nuor­ten ih­mis­ten elämästä py­syy sa­ma­na. Jos Vel­jissä oli ri­kas­ta ma­te­riaa­lia pu­ris­tet­tu lii­kaa­kin neljään sar­jan jak­soon, Tum­mien per­hos­ten ko­dis­sa työ­ryhmä on saa­nut aher­taa kes­kit­ty­nees­ti ja lop­pu­tu­los­ta vii­la­ten.

Poi­kien maail­man, luon­tei­den ja konf­lik­tien osal­ta kat­so­ja jää niu­kan tie­don va­raan, jo­ten tun­teet eivät ai­na eh­di mu­kaan val­ko­kan­kaan ta­pah­tu­miin. Sa­moin kes­kei­nen, mut­ta ver­taus­ku­val­li­nen per­hos­ten kas­va­tus jää kieh­to­vak­si, kir­jal­li­sek­si si­vu­juo­nek­si.

Ou­ti­sen ja Mi­lo­nof­fin hah­mo­jen koh­ta­lot ohi­te­taan to­hi­nal­la. Pa­nu Aal­tion mu­siik­ki nou­see pau­huun tur­han ai­kai­sin, mut­ta on lop­pu­puo­lel­la luon­te­vas­ti yhtä ta­ri­nan kans­sa. (Uu­sin­ta­kat­se­lus­sa Aal­tion mu­siik­ki va­kuut­ti: us­kon, että se on vah­vaa Jus­si-ai­nes­ta vuo­den 2008 ki­sas­sa).

Vii­mei­nen otos nuo­ris­ta avaa kuin tee­si­no­mai­ses­ti tu­le­vaa. An­teek­si­pyyntö on har­voin ol­lut yhtä välttämätön ja kau­nis lo­pe­tus kuin tässä. Päätös­ku­va vii­meistään lu­nas­taa us­kon oh­jaa­jan roh­kei­siin näyt­te­lijä­va­lin­toi­hin. (HB)