Tämäpä alkaa hyvin.
Tämäpä alkaa hyvin. Kuin ohjaajan irvailuna pääosanesittäjän Daniel Craigin 007-yhteyksille alkutekstit työntävät bondmaisen pompöösiä audiovisuaalista ilotulitusta, jossa äänistä vastaa osuvasti uusversio Led Zeppelin Immigrant Songista. Samoissa tunnelmissa jatketaan.
En ole lukenut alkuperäistä trilogiaa, mutta pidin aiemmistra ruotsalaisista elokuvista. Vaimoni luki kirjat alkukielellä ennen elokuvia ja hän oli samaa mieltä kanssani: David Fincher suoriutui paremmin kirjailija Stig Larssonin viitoittamasta vaikeasta tehtävästä.
Kuulemma varsinkin toisen pääosan Rooney Mara tavoittaa alkuperäisen hahmon syvyyden paremmin. Nyt mukana on myös pinnalla alla piilevä pehmeys ja herkkyys, ei pelkkä punkkarihakkerin lävistetty nahka. Myös Craig on erinomainen pääosassa Carl Mikael Blomqvistina. On jopa helpompaa mieltää hänet nykypäivän Kalle mestarietsiväksi, joka on kasvanut isoksi Astrid Lindgrenin lastenkirjoista.
Joka tapauksessa ristiviittauksia ja mielenkiintoisia pohdintoja riittää aina, kun tehdään jotain poikkeuksellista kulttuuria. Poikkeuksellista on myös se, että kerrankin amerikkalainen versio viedään autenttiseen ympäristöön.
Tarinan merkitys piilee halussa viiltää auki ruotsalaisen onnellisen illuusion kääntöpuoli. Amerikkalaisena Fincher ymmärtää hyvin, mihin riistoon perustuva yhteiskunta, Ruotsi, Yhdysvallat tai antiikin suurvallat, lopulta kaatuu: rikkaus ja valta sairastuttaa suvut. Mitä vahvat edellä, sitä heikot perässä. Nyt pannaan tiukka vastaisku sairaille murhaajille ja raiskaajille, joita elähdyttää juuri valta tehdä lähimmäiselle mitä vaan. Tarvittiin mieskirjailija ja –ohjaaja tekemään hieno feministinen manifesti. Siinä sivussa muistutetaan, kuinka makaaberia on se, että liperien ja nunnankaapujen suojassa myydään lapsia, mikä on käännetty tässä sosiaalityöntekijään, joka käyttää valtaansa holhottavia kohtaan väärin. Hyvinvointivaltiollakin on likaiset kätensä, ainakin jossain.
Elokuvassa naurahdetaan, kuinka jopa natsit omivat vapauden käsitteen. Se on selvä äärivasemmistolainen ja toki liioiteltu viittaus amerikkalaistumiseen, joka viiltää myös pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Natsismin jäljet Ruotsissa ovat selvät. Kun vauraus rakentuu sille, että myydään hulluille riistäjille malmia ja nikkeliä, kun muu Eurooppa riutuu kärsimyksessään, tällainen henkinen materia ei haihdu tiehensä.
Tämä johtaa ajatuksiin kartanomaisemien Suomeen, jossa lapsellisen kapitalistin enemmistödemokratian diktaruuria arvostelevaa kirjaa myydään kuin liukuhihnalta.
Olen melko varma, että Neuvostoliitolle alistetussa ulkopoliittisessa alennustilassamme maastamme hävitettiin järjestelmällisesti kaikki sellaiset kuvat, jossa suomalaiset tekevät natsitervehdyksen 1940-luvulla. Olen oikeastaan nähnyt vain yhden tällaisen paljon kuvaavan dokumentin: neuvostosuurlähetystön kantaessa jatkosodan alla kamojaan Bulevardin reunukset olivat täynnä käsi ojossa seisovia suomalaisia natseja. Missä he ovat? Missä viipyy skandaalin aukaisu? Missä viipyy edes hyvä romaani aiheesta?
Laadukas kuva ja ääniraita. Ikävä kyllä liike pikselöityy kerran kävelykohtauksessa. Kuva myös juuttuu ruutujen välille rumasti ainakin kerran. Fincherin visuaalinen tyyli luo Tukholman ja Ruotsin talvisen maaseudun uudeksi helvetin esikartanoksi. Ääniraita soi dynaamisesti. Kahdella levyllä. Toinen on omistettu noin neljän tunnin dokumenteille, jotka uppoavat kulissien taakse haastatteluin, harjoituksin ja koekuvauksin. Lisäksi ekstroissa on ohjaajan kommenttiraita. (PS)