Renny Harlin ei ole peitellyt sitä, mitä moni liberaaliksi itseään mieltänyt on jättänyt sanomatta.
Renny Harlin ei ole peitellyt sitä, mitä moni liberaaliksi itseään mieltänyt on jättänyt sanomatta. Myönnetään nyt suoraan, että koko sukuni on tapellut ensisijaisesti kommunismia vastaan riippumatta siitä, oliko poliittinen kanta vasemmistolainen tai kepulainen.
Näin ollen ihmeekseni huomasin, että nautin Harlinin sotaelokuvan suorasukaisesta politiikasta, sillä se rinnastaa Suomen talvisodan Venäjän ainakin osin masinoimaan Georgiaan kuuluvan Etelä-Ossetian miehitykseen. Näin on vaikka rinnastus ontuu. Muitakin ihmetyksen aiheita, ohjaajan kannalta myönteisiä, voi ottaa esille.
Hyvin ei ala. Harlin tuntuu maailmalla epäonnistuvan castingissaan aivan samoin kuin entinen kumppaninsa Markus Selin Suomessa. Epäuskottavan oloinen sotakirjeenvaihtaja (Rubert Friend) näyttelee kuin kylmä kala. Toivottavasti näin tapahtuu Harlinin ohjastuksessa, sillä muuten kyseessä on suuren luokan virhe Friendin ammatinvalinnassa. Onneksi kuvaajaa esittävä Richard Coyle tekee uskottavan ja sympaattisen kahmotelman patsastelijan vieressä. Moni nimittäin lopettaisi elokuvcan katsomisen lyhyeen, varsinkin kun koko alkukehittely kuluu kliseisen toimittajajuopottelun merkeissä.
Sekään ei auta, että mukaan on houkuteltu taannoisia nimiä (edelleen kaunis Heather Graham ja ei enää kovin kaunis Val Kilmer), joiden tärkein tehtävä on pitää kuvauspäivät minimissä ja luoda suurtuotannon mielikuvaa mainosjulisteisiin. Presidentti Mihail Saakashvilina täysin epäuskottava Andy Garcia tekee paljon minuutteja, mutta suoritus tuntuu päivässä purkitetulta.
Sentään Johnathon Schaech georgialais- ja jo Kubrickin Eyes Wide Shutissa säväyttänyt Rade Serbedzija venäläisveteraanina tekevät ammattimaisen suorituksen.
Myönteinen yllätys on sitten suomalainen Mikko Nousiainen, jota olen joskus tölväissyt hävyttömästi siitä, että hänet on valittu vääriin rooleihin. Sympaattisesta miehestä on saatu uskottava kasakkapalkkasoturi, vaikka vähemmilläkin tatuoinneilla olisi selvitty.
Näyttelijöistä ei siten kokonaisuutena ole juuri apua. Mistä löytyy syy myönteiseen yllätykseen? Ohjaajan omasta leipälajista, toiminnasta, se ei löydy, vaan siitä, että Harlin kuvaa ilmeisen hyvin siviiliväestön asemaa sisällissodassa, johon osallistuu ulkoisia, ylivoimaisia ja terroriin pyrkiviä voimia.
Sekään ei oikeastaan haittaa, että Harlin unohtaa täysin Georgian hallinnon typerät toimet, joilla se yritti tukahduttaa separistien toimet Etelä-Ossetiasssa ja Abhasiassa. Verta ei aina kannata kaivaa edes omien rajojen sisällä. Vastavuoroisesti hän ei demonisoi venäläisiä.
Sekään ei haittaa, että talvisodan tilanne oli täysin toinen. Suomi oli yhtenäinen maa. Suomalaisista kommunisteista vain promille halusi Neuvostoliiton hyökkäystä ja valtaosa päinvastoin marssi rintamalle. Se ei haittaa, koska tämä on elokuvaa.
Laadukas kuva ja ääni ovat asiat, joista Renny Harlin ei tingi. Myös DVD:n tarkkuus on suhteessa hyvä. Ei ekstroja. (PS)