Moni valtiomies on joutunut toteamaan, että kulttuuriharrastuksella on riskinsä.
Moni valtiomies on joutunut toteamaan, että kulttuuriharrastuksella on riskinsä. Abraham Lincoln sai salamurhaajan luodista teatteriaitiossa, ja jollei Olof Palme olisi päättänyt mennä elokuviin tuona kohtalokkaana iltana 12 vuotta sitten, hän saattaisi yhä olla elossa.
Helmikuun 28. päivänä 1986 kello 23.21 laukaus Tukholman Sveavägenillä järisytti pohjoista kuningaskuntaa ja muutti historian kulun. Ruotsin valovoimaisin ja kansainvälisin poliitikko oli tullut tiensä päähän.
Koska Palmen kohdalla syyllistä (tai syyllisiä) ei ole vieläkään pystytty pitävästi nimeämään, voi asialla spekuloida jopa vapaammin kuin salaliittoteorioiden äitinä tunnetulla Kennedyn tapauksella, jossa sentään jotkin koordinaatit ovat kiistämättömiä.
Valtiomiehen viholliset
Oliver Stone teki villin ja vainoharhaisen Kennedy-elokuvan JFK – avoin tapaus lähes kolme vuosikymmentä tapahtumien jälkeen. Ruotsalaiset filmintekijät eivät jaksaneet odottaa niin pitkään. Kjell Sundvall, joka ohjasi myös Metsästäjät, yhden viime aikojen parhaista ruotsalaisista elokuvista (tietenkin väkevällä suomalaispanoksella ryyditettynä), uskaltautui edelleen kuuman aiheen käsittelijäksi.
Sista kontraktet – Viimeinen sopimus perustuu kasaantuneeseen Palme-kirjallisuuteen. Elokuva siteeraa alkuteksteissään suomalaisveljesten Pertti ja Kari Poutiaisen teorioita, mutta itse käsikirjoitus pohjautuu salanimellä John W. Grow kirjoitettuun fiktiiviseen romaaniin.
Joko häveliäisyys tai kaupallinen vainu on saanut filmintekijät poikkeamaan kirjan juonesta. Tutkimusten tehottomuus paljastetaan ja turvallisuuspoliisin paperit mustataan, mutta Viimeisessä sopimuksessa ei syytetä ruotsalaista liike-elämää, vaan ulkomaisia tahoja. Pääministerihän johti maansa ”aktiivista puolueettomuutta”, tuki vasemmistolaisia vapautusliikkeitä ja vastusti Vietnamin sotaa. YK:n lähettiläänä Palme myös edisti ydinaseriisuntaa. Vähempikin olisi raivostuttanut lännen ja erityisesti Yhdysvallat.
Ohjaaja Sundvall luotti Kjell Lagerroosiin jo edellisessä elokuvassaan. Nyt suomalaiskuvaajan kamera saa seurata salaisen toimeksiannon kansainvälisiä koukeroita Etelä-Afrikasta New Yorkiin, Lontooseen ja Maltalle. Myös palkkatappajan rooliin pestattu, Bondissakin näytellyt erinomainen englantilainen Michael Kitchen saattaa lisätä filmin painoarvoa vientimarkkinoilla.
Kjell Sundvallin elokuvan suurimmat valtit ovat kuitenkin sen ruotsalaisuudessa. Tunnelmat tihentyvät Tukholman talvisessa yössä, kun tapahtumat kärjistyvät ennalta tiedettyyn, mutta sattumanvaraisuudessaan yhä hätkähdyttävään lopputulokseen.
Pykälät oikoisiksi
Katsojan oppaana salajuonten sokkelossa on tähtiainesta omaava Mikael Persbrandt, jolle poliisin rooli on tuttu jo komisario Beck-elokuvista. Näyttelijässä Michael Keatonin miellyttävä hymy yhdistyy Christopher Walkenin kylmään katseeseen. Velvollisuudentuntoinen viranomainen ja huolehtiva perheenisä muuttuu painostettuna lakikirjan pykäliä oikovaksi raivopääksi. Ja juuri silloin hän menettää pelin.
Yleisön sympatiat ovat hyvän jutunkertojan puolella. Ja näinhän sen olisi pitänyt käydä: mieluummin luopuisimme suurmiehestä edistyksen marttyyrina kuin puolimielisen joutojätkän umpimähkäisenä uhrina.
Moni Viimeisen sopimuksen esittämistä mielikuvista on mahdollisuuksien rajoissa. Voihan ajatella, että Christer Petterssonia ja teosta epäiltyjä ääriryhmiä on käytetty hyväksi jälkien peittämisessä. Elokuvan uskottavuus itsenäisenä teoksena vain alkaa loppupuolella kärsiä. Viimeisenä keinonaan Sundvall liittää teoksensa poliisi- ja gangsterifilmien jatkumoon keinoilla, jotka skandinaavisin silmin vaikuttavat kliseiltä.
Tietenkin sankaria salakuunnellaan, ystävä pettää ja helvetinkone tikittää istuimen alla.
Kuten Metsästäjissäkin myös Viimeisessä sopimuksessa naiskuvat jäävät yksiulotteisiksi. Naispoliisikollega ei saa filmissä montakaan repliikkiä ja Pernilla August joutuu säestäjäksi laiminlyötynä ja tuskastuneena vaimona. Senkin hän kyllä osaa. (HB)