Kaikki James Bondin elementit esiteltiin Hitchcockin Vaarallisessa romanssissa.
Kaikki James Bondin elementit esiteltiin Hitchcockin Vaarallisessa romanssissa (1959). Identiteettiään vaihtava mies seikkailee eksoottisissa paikoissa vastassaan kansainvälinen superkonna ja kumppaninaan kaunis ja potentiaalisesti vaarallinen nainen. Kaava sykähdytti 147 minuuttia Casino Royalessa, mutta Quantum of Solace yskii alle kaksituntisena.
Kuudennen Vesper-martinin jälkeen Daniel Craigin esittämän brittivakoojan silmiin on kertynyt niin paljon utua ja ryhtiin etukenoa, että nollanollaseiskan kumoamiseen baarijakkaralta ei tarvittaisi Tohtori No’ta, Kultasormea, Scaramangaa — tai edes uusimman Bondin esittelemää, sarjan kaikkien aikojen heiveröisintä superkonnaa Dominic Greeneä. Höyhenkin riittäisi.
James kun unohtaa Kekkosen neuvon juoda vain iloonsa. Bond imee cocktailit kuollutta Vesperiä haikaillen. Turha miehen on vakuutella esinaistaan M:ää, ettei sekoita yksityisiä työasioihin. Quantum of Solace on raiteiltaan suistuneen tappokoneen globaali kostoretki.
Jo Royalessa Bond sai kiinni Mr. Whiten. Hämärämiehen kuulustelut epäonnistuvat Italiassa, kun tiedustelupalvelu M16:een soluttautuu vastapuolen myyrä. Jäljet johtavat Haitiin, mutta johtolanka katkeaa Bondin rajuissa käsissä. Vääräksi mieheksi luultu 007 törmää Camilleen (Olga Kurylenko), joka haluaa kostaa kapinakenraali Medranolle (Joaquin Cosio). Dominic Greene tukee terroristin vallankaappausta saadakseen haltuunsa eteläamerikkalaisen valtion elintärkeät luonnonvarat. Ylikansallinen riistosuunnitelma kätkeytyy hyväntekeväisyyden ja ekoystävällisyyden kaapuun.
Daniel Craigin uurteinen naama on kamppailuista arpinen. Elokuva ei silti tule iholle kuin edeltäjänsä. Royalessa iskut osuivat antisankarimme sydämeen (kuvaannollisesti ja konkreettisesti) sekä haarojen väliin. Quantumin ankaruus on vähemmän intiimiä, ulkopuolista. Royalen vaaratilanteet tuntuivat katsojan vatsanpohjassa. Myötäelimme Bondin muutokset rakastumisesta menetykseen. Quantumissa ahdinko ei kosketa.
Toimintaepisodeissa ihaillaan akrobaattisirkusta ja pyrotekniikkaa. Tosca-oopperassa traditiot ja väkivalta rinnastuvat Coppolan Kummisetien tyyliin. Aika-tila -jatkumoa venytetään Godardin tapaan epäsynkronissa soivan musiikin avulla. Iskevämpi on silti pieni kohtaus hississä, jossa Bond joutuu taltuttamaan omat agenttitoverinsa.
Pahikset ovat laimeita. Mr. White paljastettunakin vesiperä, tyhjä taulu, ja kenraali Medrano yhden piirteen sarjakuvakonna. Greenen vihertävyys on mädän vihreyttä, mutta Matthieu Amalric sympaattinen ranskalaischarmööri, josta Mads Mikkelsenin Le Chiffren uhka ja psykopatologia pysyvät etäällä.
Marc Forster ohjasi Oscar-huomiota saaneet filmit Monster’s Ball, Finding Neverland — tarinan lähteillä ja Leijapoika. Yllättävästi Forsterin 007-tulkinta on vähemmän persoonallinen kuin kumpikaan Martin Campbellin Bondeista. Räjähtävä Casino Royale tarjosi Craigille tiukan tarinallisen ja toiminnallisen ensikasteen, joka elvytti nuutuneen formaatin. Campbell onnistui tekemään saman jo 1990-luvulla, kun Kultaisessa silmässä toi Bondiksi Pierce Brosnanin ja M:n rooliin naisen.
Judi Dench vie pisteet kotiin myös Quantumissa, jossa pomo ei ole sivuhenkilö, vaan suitsiva äitihahmo vikuroivalle tähtiagentilleen. Max Paynessa esitelty Olga Kurylenko saisi Eva Greenen Vesperin melkein unohtumaan, mutta Camille jää roolina statistiksi. Giancarlo Gianninilla on Craigin kanssa elokuvan syvällisimmät kohtaamiset. Jack Whiten säveltämä ja Alicia Keyesin kanssa esitetty Another Way to Die vakuuttaa tuotantona ja sovituksena ensikuulemalta.
Craigin toinen Bond on lämmittelyä ykkösen hiilloksella. Verevimmät hetket ovat kalvakkaita kaikuja Royalesta. Quantum hakee ideansa varaston perältä: muskeliveneitä, lentokoneita, autokaahausta. Näitähän on 23:ssa Bondissa nähty. Tiheä leikkaus ja kitsastelu yleiskuvissa tekevät toimintakohtauksista jännityksetöntä vilinää.
Lopuksi Bond kyykyttää Venäjällä vielä yhden vastustajan. Sitä, kuka konnista on kyseessä, tai mihin piruparka syyllistyi, ei katsoja välttämättä muista. Harmillisinta, jollei edes välitä. (HB)
BD:n ja DVD:n välinen mittelö ratkaistaan ennen kaikkea raitojen äänenpaineessa ja erottelukyvyssä. DTS HD tulee lähelle pakottomasti ja voimalla, kun taas DVD pystyy omaan rajoitettuun, silti korkeaan tasoonsa. Kuvan tarkkuudessakin on tietysti eroa, mutta se tulee dramaattisesti esille aika harvoin. Paras esimerkki on ilmasta panoroitu Sienan torin väenpaljous, josta ihmiset erottuvat hämmästyttävästi yksilöinä, kun taas DVD toistaa epämääräistä massa. Ekstroissa 85 min. dokumentit, tiiseri, traileri ja musiikkivideo. (PS)