”Joskus kuolema on parempi”.
”Joskus kuolema on parempi”.
Vaikka Hohto-elokuva nousi yleiseksi puheenaiheeksi Suomessa jo syksyllä 1980, ei juuri kukaan puhunut Stephen Kingistä. Kun oululaisen Spiders-yhtyeen kitaristi-lauluja Timo Rusanen saapui 1986 jenkeistä, hänellä oli mukanaan muhkea It-pokkari mukanaan. Kannen panin merkille. Heti perään monet lukivat Uinu uinu lemmikkini -romaanin, joka oikeastaan vasta teki Kingistä meillä yleisesti tunnetun kauhukirjailijan.
Se, että juuri tämä romaani innosti, johtuu siitä, että se on kirjailijansa kaikkien aikojen hyytävin teos. Vaikka Hohtoa voi pitää parhaana, se ei mene nahan alle samaan tapaan. Olen onnitellut itseäni, että luin sen poikamiehenä, en aviossa enkä isänä.
Elokuvaversio tehtiin pikapikaa, eikä se juurikaan lunastanut odotuksia. Sama koskee tätä viimeistä mukaelmaa. Kummassakaan ei sinänsä ole juuri muuta vikaa kuin se, etteivät ne pelota. Jos tarinaa ei tunne, se nostanee psykologista vaikutusta.
Mutta menee tämä nostalgiatrippinä. Kingillähän oli tapana ympätä populaarikulttuurisia lainoja tarinoihinsa. Varsinkin klassinen rock nosti päätään. Elokuva ei tätä korosta, mutta päähenkilön nimi, Louis Creed, nostettiin esille alkuperäisromaanissa viittauksena Lou Reediin. Nyt aloin myös miettiä, onko naapuri puolestaan koppi EC:n ja Warrenin kauhusarjakuvien tekijään Reed Crandalliin.
Kuvaltaan ja ääneltään ei 4K/UHD-versio nouse keskivertoa ylemmäksi. Sisäkuvat ovat tummasävyisiä, luultavasti tarkoituksella. BD ei jää vertailtaessa juurikaan jälkeen soittimen skaalatessa tarkemmaksi. Ekstrat on koottu BD-levylle: 9 min. vaihtoehtoloppu (joka on virallista parempi), 3 min. poistettu kohtaus, painajaiskooste ja peräti 91 min. dokumentti. (PS)