”Omistaminen on väkivaltaa”.
”Omistaminen on väkivaltaa”. Näin ajattelivat teekkaritaustaiset elokuvatekijät 1970-luvun taitteessa Suomen Tapiolassa.
Jyrkkä tuomio, mutta ainakin omistaminen tuo kaikenlaista vaivaa ja harmia oli kyse sitten sen hankkimisesta (hyökkäys) tai hallinnasta (puolustaminen).
Aihe oli ajankohtainen, koska mainonta alkoi muuttua ekspansiivisesti vapaa-ajan lisääntyessä ja puskiessa median merkitystä äärimmilleen. Entisestä yhteiskunnallisesta eetoksesta siirtyttiin pörssiyhtiöiden tulostavotteiden määrittelemäksi mielivallaksi.
Pakkasvirran ohjaus kertoo henkisesti hajoavasta valokuvamallista, joka kokee mainosmaailman tyhjyyden perin konkreettisesti, vaikka keikkuukin suorittavalla puolella.
Ohjaaja on häiritsevässä määrin ristojarvamainen. Kaiken lisäksi leikkaa ja liimaa –tapaa oli käyttänyt Alfred Döblin 1920-luvun lopulla romaanissaan Berlin Alexanderplatz, jossa mainosteksteillä luotiin oivaltavia mielleyhtymiä. Modernistit ryöstöviljelijät koko ilmaisumuodon jo 1950-luvulla. Mainosten nosto osaksi näytelmäelokuvaa on tässä tapauksessa mielestäni suorastaan lainattu The Who Sell Out LP:ltä. Eli ei oikein enää uppoa.
Se tunnustus on kuitenkin annettava, että en muista kuulleeni varhemmassa elokuvassa nykyään niin yleistä ilmaisua ”haista vittu”. Fuck-sanan käyttö alkoi anglosaksisessa elokuvassa vain muutamaa vuotta aiemmin (Joseph Strickin Odysseus?).
Keskitason kuva ja ääni. Ei ekstroja. (PS)