Ang Leen elokuvan perusteella kirjailija Yann Martel ei ole mikään paolocoelho, kirjallisuuden alkemistikeisari uusine elämäntapaohjeineen, vaan vakavasti otettava tapaus.
Ang Leen elokuvan perusteella kirjailija Yann Martel ei ole mikään paolocoelho, kirjallisuuden alkemistikeisari uusine elämäntapaohjeineen, vaan vakavasti otettava tapaus. Piin elämä perustuu Booker-palkittuun romaaniin.
Tarinan alussa aikuinen Pii vakuuttaa haastattelijalleen, epäonnistuneelle kirjailijalle, että hänen kertomansa tapaus saa kuulijan uskomaan Jumalaan. Melkeinpä niin — mikä on aikamoinen saavutus sekin.
Ang Lee on kirjailijan aiheesta tehnyt suurenmoisen, valloittavan ja satuisan meriseikkailun, joka esittää vakuuttavan teorian kaikista uskonnoista ja niiden merkityksestä ihmisille. Perimmäinen sanoma Piissä on aivan muuta kuin saarnaava. Pikemminkin kertomuksen selitykset kulkevat John Fordin ja Eeva Kilven jalanjäljissä. Edellinen käski lännenfilmissään ”painamaan legendan” totuuden sijasta. Kilven säkeissä ilmaisu ”Jumala on kauneus” taipui muotoon ”kauneus on Jumala”.
Pii on nuorukainen, jonka isä omistaa eläintarhan Intiassa. Hän on saanut nimensä uima-altaasta, mutta kun ranskalainen Piscine kääntyy koulutovereiden suussa Pissingiksi, matemaattisesti lahjakas poika päättää muuttaa sen Piiksi.
Kun eläintarhan pito ei Ienää kannata, Piin perhe matkustaa valtamerilaivalla Amerikkaan myydäkseen villipedot. Tyynen meren syvimmässä kohdassa, Mariaanien haudalla, nousee myrsky. Pii joutuu avomerelle pelastusveneen varaan seuranaan eläintarhan tiikeri nimeltä Richard Parker. Piin elämä on uskomaton selviytymistarina neuvokkuudesta, sinnikkyydestä, rohkeudesta, uskosta ja toivosta.
Ang Lee tarjoaa nautintoa kaikenikäisille ja tarina sopii sanomaltaan maailmanensi-illan jouluaikaan. Filmissä on K-12 merkintä, koska siitä löytyy surumielinen ja synkkä varjopuolensa. Viisas, kaunis ja hyvin kerrottu satu ei silti tee pahaa kenellekään, vaikka sen ydin olisikin aikuinen.
3D-digitaalielokuvana Piin elämä ui oikeassa elementissään, ihan kuin Pii ja eläinkumppaninsa veneessään lastuna valtameren lainehilla. Elokuva edustaa tähän saakka parasta tapaa käyttää kolmiulotteisuuden mahdollisuuksia. Tässä se on kekseliäästi elämää suurempaa, mutta luontevuudessaan myös leikkisästi mahdollisen rajoilla. Näin taianomaista liioittelun taidetta on viimeksi nähty Tim Burtonin filmissä Big Fish (2003). Vanhempi vertailukohde on Hollywoodin seikkailuklassikko Bagdadin varas (1940) — ja yllättäen myös 3D-versio Titanicista (1997/2012). James Cameronin vedenalaiset merituhon kuvat kohtaavat voittajansa Piin kelluessa sukelluksissa taustanaan uppoavan laivan valojen meren syliin loihtima tähtitaivas.
Ang Lee on aina tehnyt fiksuja, tyylikkäitä yleisöelokuvia, jotka ovat sekä silmän että mielen ilo. Häkellyttävän fantasian vastapainoksi Ang Lee ja käsikirjoittaja David Magee lataavat joulun uutuudessa jännitteen myös kirjailijan ja aikuisen Piin keskusteluille ja lopun pitkälle monologille. Siinä nuori Pii kertoo suoraan kameralle sen, mitä vakuutusyhtiön luullaan haluavan kuulla.
Yrmyä laivakokkia näyttelevän veropakolaisen Gérard Depardieun ja kirjailijaa esittävän Rafe ”Timothyn poika” Spallin ohella pääosissa ovat kauniit ja kokemuksesta riippumatta taidollaan häikäisevät intialaiset. Isää näyttelevä Irrfan Khan on esiintynyt sadassa kolmessatoista elokuvassa. Äitiä esittävä yksiniminen Tabu on nelikymppisenä jo seitsemänkymmenen hindifilmin tähti. Intialaisten läsnäolon voima, katseen intensiteetti, ruumiinkieli ja liikkeen sulokkuus hakevat vertaistaan — ei vähiten Shravanthi Sainathin temppelitanssissa, kun Pii rakastuu ja katsoja pojan mukana. Sivuroolit ovat niin eläviä, että kun ensimmäistä rooliaan näyttelevä Suraj Sharma nuorena Piinä hukkaa perheensä, tuntuu menetys yleisössäkin.
Lopussa tarjottu selitys melkein pilaa mestariteoksen. Se on silti perusteltu tarinan idean kannalta. Ang Lee tarjoaa vaihtoehtoisenkin totuuden älykkäästi, lisäämällä teemaa myötäillen kerroksia ja kierroksia kerrontamuotojen analyysiin. Näyttääkö kaunis valhe vai kertoako alaston totuus? 3D:n rajattomat mahdollisuudet vai näyttelijän suora katse ja puhe? Molempi parempi, väittää Lee.
Piin elämä tarjoaa merimatkan varrella unohtumattomia, mutta kenties vain alitajuntaan rekisteröityviä vihjeitä tarinan luonteesta. Yksi niistä on ihmisen nimen vaihtuminen tiikerille tullin byrokratiassa. Katsoja tekee palveluksen itselleen, jos googlaa Richard Parkerin vasta elokuvan jälkeen. Nimelläkin on monipolvinen, uskomaton ja surullinen tarina kerrottavana. (HB)