O­min­ta­kei­nen elo­ku­va sveit­siläi­sen pa­ran­to­lan asuk­kais­ta, jot­ka ovat ku­kin oman alan­sa täh­tiä, mut­ta sa­mal­la omal­la ta­val­laan rik­ko­nai­sia. Mu­ta­kyl­py­jen, pit­kien päiväkä­ve­lyi­den ja il­las­ta toi­seen sa­mal­la kaa­val­la tois­tu­vien il­lal­lis­ten myötä pa­la­set al­ka­vat vä­hi­tel­len löytää paik­kan­sa. Ar­ki­suu­teen ver­ho­tun fi­lo­so­fi­sen poh­din­nan kaut­ta elämä vir­taa ja elä­mistä tu­lee ehyem­piä — tai lo­pul­li­sem­pia — ta­val­la, jo­ka vei­si une­liaan kat­so­jan tyy­nyn taak­se ta­kuu­var­mas­ti, mut­ta pa­rin kah­vi­ku­pin jäl­keen kai­kes­ta ar­voi­tuk­sel­li­ses­ta epä­ta­va­no­mai­suu­des­ta voi naut­tia.

Mic­hael Cai­ne ja Har­vey Kei­tel vetävät ee­pos­ta teh­den ve­toa­van virt­ty­neet suo­ri­tuk­set elämässä yhä mel­kein kiin­ni ole­vi­na maest­roi­na, jot­ka ovat tun­te­neet toi­sen­sa 60 vuot­ta ja nyt viettävät elämänsä eh­too­puo­len mel­kein tois­ten­sa tas­kuis­sa, aa­mu­pa­las­ta di­ges­tii­vei­hin. Sil­ti elo­ku­van suo­la on tois­maal­li­nen miljöö ja yllä­tyk­sel­li­nen dia­lo­gi, jo­ka tar­joaa vuo­ron­perään koi­ran­mak­ka­raa ja kek­se­liäi­syyttä.