Ro­mu-Mat­ti­la ja kau­nis nai­nen on fil­mi­bal­la­di Kok­ko­lan mai­neik­kaas­ta sa­ta­ma­kau­pun­gi­no­sas­ta Yks­pih­la­jas­ta. Ju­ho Kuos­ma­sen mykkäe­lo­ku­va ker­too su­ru­mie­li­sen yk­silö­ta­ri­nan kär­ryillään kylää kiertävästä kau­pus­te­li­jas­ta. Tämän ly­hyt­fil­min jäl­keen­kin se suu­ri ”­pi­hi­la­jae­lo­ku­va”, niin kuin kok­ko­la­lais­mur­teel­la paik­kaa kut­su­taan, jää vielä te­kemättä. Kä­si­kir­joi­tus, tai usei­ta­kin, oli­si jo val­mii­na toi­mit­ta­ja Ou­ti Ai­ro­lan Yks­pih­la­ja-kir­jas­sa (Art-P­rint 2004). Siitä on Ro­mu-Mat­ti­lan kä­sioh­jel­maan poi­mit­tu muu­ta­mia kieh­to­via tie­tois­ku­ja.

Na­poléon-mykkä­fil­mik­las­sik­ko (1927) le­vittäy­tyy neljän­nellä tun­nil­laan kol­mel­le rin­nak­kai­sel­le val­ko­kan­kaal­le esi­tel­lessään ken­raa­lia Ita­liaa val­loit­ta­mas­sa so­dan kont­rol­loi­dun kaaok­sen kes­kellä. Yleisön täy­tyy ja­kaa tark­kaa­vai­suu­ten­sa saa­dak­seen ko­ko­nais­vai­ku­tel­man Abel Gan­cen suur­työstä. Myös Ju­ho Kuos­ma­sen pie­ni­muo­toi­sem­pi, 16-mil­li­sel­le fil­mil­le ku­vat­tu Ro­mu-Mat­ti­la on esi­tys­ta­vas­saan trip­tyyk­ki. Haas­te kat­so­jal­le on sa­man­kal­tai­nen.

E­si­tys­ti­lan­tees­sa (kan­tae­si­tyk­sessä Yks­pih­la­jan toi­mi­ta­lon la­val­la 26.5. tai var­si­nai­ses­sa Suo­men en­si-il­las­saan So­dan­kylän fes­ti­vaa­lin pik­ku­tel­tas­sa 13.6.) kun­nia­pai­kal­la kes­kiössä on it­se pro­jek­to­rin kan­kaal­le hei­jas­ta­ma elo­ku­va. Val­ko­kan­kaan va­sem­mal­la puo­lel­la Suo­men joh­ta­va fo­ley-ää­niar­tis­ti Heik­ki Kos­ki ”­suo­rit­taa” pai­kan päällä ti­lan­ne­koh­tai­sia synk­ro­ni­te­hos­tei­ta vaih­tu­viin otok­siin, jot­ka ker­to­vat ”­mo­nen­lais­ta” til­pehöö­riä kau­pus­te­le­van Ro­mu-Mat­ti­lan (o­sit­tain to­si­poh­jai­ses­ta) häätö­ker­to­muk­ses­ta. Myyn­tikär­ryn pyö­rien ki­tinä, la­ve­risän­gyn na­ti­na ja hau­li­kon lau­kaus syn­tyvät Kos­sin kä­sissä ja hä­nen ympä­ril­leen keräämästään rek­vi­sii­tas­ta. La­van oi­keal­la puo­lel­la fil­miä var­ten koot­tu or­kes­te­ri soit­taa Mii­ka Snå­ren, Lau­ra Ai­ro­lan ja Oo­na Ai­ro­lan sä­veltämää ja so­vit­ta­maa elo­ku­va­mu­siik­kia.

Yh­dessä kat­so­mi­sen tun­nel­ma, uu­den ko­ke­muk­sen ja­ka­mi­nen muun yleisön kans­sa, lei­juu vah­va­na esi­tyk­sen ympä­rillä. Eris­teillä peh­mus­te­tun pro­jek­to­rin käyn­tiää­ni luo tur­val­li­sen ana­lo­gi­sen taus­ta­na­ku­tuk­sen. Ku­van ajoit­tai­nen huo­jun­ta ei ole ”­di­gi­taa­li­nen”, ai­tout­ta lisäävä efek­ti. Se on vies­ti siitä, että ku­va kul­kee häi­riöil­le alt­tii­na me­kaa­ni­ses­ti fil­mi­por­tin kaut­ta ja hei­jas­tuu kan­kaal­le va­lon läpäi­semänä. Jo­kai­nen esi­tys­ker­ta on si­ten ai­nut­laa­tui­nen li­ve­ti­lan­ne ja fil­mi­kin ku­luu käytössä. Ro­mu-Mat­ti­las­ta on ole­mas­sa vain yk­si esi­tys­ko­pio.

Fyy­si­sistä ä­ni­te­hos­teis­ta käy­tet­ty fo­ley-ter­mi tu­lee me­ne­telmän ura­nuur­ta­jan, ame­rik­ka­lai­sen Jack Fo­leyn mu­kaan. Heik­ki Kos­sin työ­pa­nos­ta on haus­ka seu­ra­ta. Tuu­len su­hi­na pui­den lat­vois­sa syn­tyy muo­vi­pus­se­ja ka­hi­sut­ta­mal­la. Efek­tien ajoi­tus on kaik­ki kai­kes­sa. Ku­va ja ää­ni ki­teyttävät yh­dessä olen­nai­sim­man. Kei­no­te­koi­ses­ta fi­lun­gis­ta tu­lee pa­ra­dok­saa­li­ses­ti rea­lis­ti­sem­paa kuin mi­hin it­se to­del­li­suus pys­tyi­si. Lah­jo­ma­ton ja sen­su­roi­ma­ton reaa­li­maail­ma pääl­lekkäi­si­ne hä­lyää­ni­neen oli­si­kin komp­ro­mis­si, to­sielämä kun ei tai­teel­li­ses­ta vai­ku­tel­mas­ta piit­taa.

Il­man fo­ley-te­hos­tei­ta ja mu­siik­kia Ro­mu-Mat­ti­laa ei voi­si ku­vi­tel­la, ne ovat olen­nai­nen osa esi­tystä. Yk­sin­ker­tai­nen efek­ti ker­too pal­jon, niin kuin nyt ko­li­koi­den ki­linä, kun ”­kau­pun­gin vir­ka­mie­het” las­ke­vat mie­hen kä­teen ”täy­den kor­vauk­sen” pur­ku­tuo­mion saa­nees­ta ko­ti­ta­los­ta. Yks­pih­la­jas­sa esi­tys­pai­kan pi­men­ne­tyistä ik­ku­nois­ta tul­lees­sa pie­nessä va­lon­ka­jos­sa kan­kaan oi­keal­ta puo­lel­ta erot­tui or­kes­te­ri, jo­ka soit­ti mykkä­fil­min ää­ni­rai­dak­si rik­kaan in­tii­miä fil­mi­mu­siik­kia. Mat­ti­lan sy­tyttäessä sa­vuk­keen ka­pa­kas­sa lau­laa kau­nis­ta nais­ta esittävä Ou­ti Ai­ro­la ki­ta­roi­neen kyy­ne­listä Lau­ra Ai­ro­lan säestäessä hai­ta­ril­la. Tässä koh­den elo­ku­vas­sa syn­tyy te­hos­tei­den, mu­sii­kin ja fil­mi­ker­to­muk­sen hui­kein syn­tee­si, eläh­dyttävä yh­teis­vai­ku­tus. Elävä säes­tys ja li­ve­te­hos­teet nos­ta­vat Ro­mu-Mat­ti­lan ko­ko­nais­tai­de­teok­sek­si, Yks­pih­la­ja-hap­pe­nin­gik­si, jo­ka on­kin sen oi­kea olo­muo­to. Oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja it­sekään ei voi­si ku­vi­tel­la fil­miä noin vain dvd-hyl­lyyn.

Fil­min herk­kyys vaa­tii esi­tys­ti­lan täy­del­li­sen pi­mentä­mi­sen, jot­ta isol­le kan­kaal­le le­vi­tet­ty 16-mil­li­nen ku­va pää­see täy­sin omil­leen. Tältä kat­so­jal­ta ai­na­kin yh­den ja il­mei­ses­ti tär­keän otok­sen ta­pah­tu­mat jäivät epä­sel­vik­si, kun kan­kaal­la nä­kyi yö­ku­vas­sa vain mus­tan­har­maa­ta Rorsc­hac­hin tes­ti­ku­vaa. (Se, että ku­vit­te­lin kau­niin nai­sen kiertäväk­si ro­ma­nik­si kul­ta­sor­muk­si­neen, on­kin sit­ten jo toi­nen asia!) Par­haim­mil­laan mus­ta­val­ko­fil­mi osoit­tau­tuu kui­ten­kin eri­no­mai­sek­si il­mai­suvä­li­neek­si. Sen silmäl­le ystäväl­li­nen syvä­tark­kuus elää ja hen­gittää luon­non­mu­kai­se­na.

Ro­mu-Mat­ti­la ja kau­nis nai­nen jää puo­li­tun­ti­se­na ehkä liian ly­hyek­si kes­kit­tyäk­seen olen­nai­seen. Tar­koi­tan sitä, että juo­nen ir­ral­li­sil­ta tun­tu­vat lisät vievät vä­lillä huo­mion pääa­sial­ta. Kyläläis­ten ro­mu­miestä koh­taan osoit­ta­ma hyl­jek­sintä ja las­ten ai­heut­ta­ma kiu­sa eivät täy­sin va­kuu­ta näin vä­hien otos­ten va­ras­sa. Mat­ti­la­han kul­kee omaa tietään kär­rynsä kans­sa eikä häi­rit­se ketään. Lap­sia ku­va­taan yh­dessä otok­ses­sa juok­se­mas­sa kär­ry­jen vie­ressä rau­hal­lis­ta kau­pus­te­li­jaa häi­ri­ten. Tästä joh­det­tu vää­ri­nymmär­rys ja ympä­ristön pa­han­tah­toi­suus tun­tu­vat ta­ri­nas­sa liioi­tel­lul­ta. Kivää­rin­piip­pu ovel­la tu­li­jaa vas­tas­sa on Mat­ti­lan edus­ta­maan uh­kaan näh­den yli­lyövää. Sel­lai­sek­si se lie­nee tar­koi­tet­tu­kin, mut­ta ro­mu­kaup­piaan lä­hes traa­gi­seen hah­moon koh­dis­tu­va­na temp­pu ei yllä koo­mi­suu­teen. Vas­tak­kais­ten ele­ment­tien vä­lillä val­lit­see epä­suh­ta, jo­ta ei koh­tauk­sis­sa rat­kais­ta.

Viit­taus van­han suo­mi­fil­min sent­raa­li­sant­ro­jen juo­ru­ku­vas­toon jää eri­koi­suu­dek­si, vaik­ka luo­kin tai­ta­vas­ti muis­tu­mia en­ti­sai­ko­jen suo­raan ka­me­ras­sa to­teu­tet­tui­hin ku­va­kik­koi­hin. 16-mil­li­nen van­ha fil­mi­ka­me­ra – tuo­tan­nos­sa käy­tet­tiin Aki Kau­rismäen ka­lus­toa — aset­ti var­maan­kin omat haas­teet ku­vauk­sis­sa. Ehkä amatöö­rinäyt­te­lijöitä oli­si pitä­nyt oh­ja­ta vielä tiu­kem­mal­la kä­dellä tai va­li­koi­da otok­set tar­kem­min. Nyt fil­missä on pie­niä ryt­mion­gel­mia, jot­ka eivät näyttäi­si joh­tu­van vain li­ve-e­si­tyk­sen ele­ment­tien synk­ro­noin­nis­ta. Tuo­mas Hä­lin graa­fi­ses­ti huo­li­tel­tu­jen vä­li­teks­tien si­joi­tuk­sel­la on vai­ku­tus hyvässä ja pa­has­sa. Mitä il­mais­ta ku­vil­la, mitä teks­tillä – ja missä jär­jes­tyk­sessä? Myös ro­mu­mie­hen ja kau­not­ta­ren koh­taa­mi­nen jää kat­so­jan us­kon va­raan eikä nou­se väistämättömänä ta­ri­nas­ta.

Ro­mu-Mat­ti­la ja kau­nis nai­nen elää elo­ku­va­na täy­sin kes­kus­hah­mon­sa va­ras­sa. Sep­po Mat­ti­lan vä­littö­myy­dessään ihas­tut­ta­va rih­ka­ma­kaup­pias ei kai­paa ympä­ril­leen mo­ni­pol­vis­ta ta­ri­naa tai ko­ris­teek­seen sinänsä haus­ko­ja vit­sejä. Ro­mu-Mat­ti­lan kas­vot, jot­ka muis­tut­ta­vat ele­tyn elämän kau­nis­ta kart­ta­kir­jaa, tuo­vat mie­leen Bus­ter Kea­to­nin van­hoil­la päi­villään. Ka­na­da­lai­ses­sa rau­ta­tie-e­lo­ku­vas­sa The Rail­rod­der (1965) van­han klov­nin naa­ma­ri oli jo uur­tei­nen. Kea­to­nin sa­ma­na vuon­na Sa­muel Bec­ket­tin kans­sa te­kemä mykkä lyhä­ri Film so­pi­su se­kin Ro­mu-Mat­ti­lan fil­mi­ser­kuk­si.

Yh­teis­kun­nal­li­ses­ta yk­sinäi­syy­destä ja kos­mi­ses­ta ir­ral­li­suu­des­ta on ky­sy­mys. Ro­mu-Mat­ti­la hää­detään kier­to­lai­sek­si tai­va­sal­le, nai­nen heittää sor­muk­sen­sa me­nemään – ja ai­na on jo­ku, jo­ka ha­luaa vaih­taa kir­kas­va­lo­lam­pun ”­hyvään hau­lik­koon” (oh­jaa­jan mu­kaan vii­mei­sin idea on lai­nat­tu kir­jai­li­ja Pet­ri Tam­mi­sel­ta).

Sil­ti Ro­mu-Mat­ti­las­ta löy­tyy toi­voa. Hyvät yöt voi sa­noa edes koi­ral­leen. Kal­ja­ha­nat eivät au­kea kul­ku­mie­hel­le pel­killä hy­villä omi­nai­suuk­sil­la, mut­ta ehkä löy­tyy ka­ve­rei­ta, jot­ka keräävät ko­leh­din tuo­pil­li­seen. Yk­sinäi­set­kin saat­ta­vat löytää yössä toi­sen­sa. Jos niin ei ta­pah­du tässä elämässä, niin tai­vaas­sa: siinä mah­dol­li­suuk­sien pa­ra­tii­sis­sa, jok­si elo­ku­vaa hy­vin voi kut­sua – Ro­mu-Mat­ti­la ja kau­nis nai­nen mu­kaan lu­kien. Elo­ku­va­na an­tai­sin sil­le kol­me täh­teä, mut­ta esi­tys­ko­ko­nai­suu­te­na, jol­lai­sek­si se on tar­koi­tet­tu, sil­le kuu­luu vä­hintään neljä täh­teä. (HB)