Romu-Mattila ja kaunis nainen on filmiballadi Kokkolan maineikkaasta satamakaupunginosasta Ykspihlajasta.
Romu-Mattila ja kaunis nainen on filmiballadi Kokkolan maineikkaasta satamakaupunginosasta Ykspihlajasta. Juho Kuosmasen mykkäelokuva kertoo surumielisen yksilötarinan kärryillään kylää kiertävästä kaupustelijasta. Tämän lyhytfilmin jälkeenkin se suuri ”pihilajaelokuva”, niin kuin kokkolalaismurteella paikkaa kutsutaan, jää vielä tekemättä. Käsikirjoitus, tai useitakin, olisi jo valmiina toimittaja Outi Airolan Ykspihlaja-kirjassa (Art-Print 2004). Siitä on Romu-Mattilan käsiohjelmaan poimittu muutamia kiehtovia tietoiskuja.
Napoléon-mykkäfilmiklassikko (1927) levittäytyy neljännellä tunnillaan kolmelle rinnakkaiselle valkokankaalle esitellessään kenraalia Italiaa valloittamassa sodan kontrolloidun kaaoksen keskellä. Yleisön täytyy jakaa tarkkaavaisuutensa saadakseen kokonaisvaikutelman Abel Gancen suurtyöstä. Myös Juho Kuosmasen pienimuotoisempi, 16-milliselle filmille kuvattu Romu-Mattila on esitystavassaan triptyykki. Haaste katsojalle on samankaltainen.
Esitystilanteessa (kantaesityksessä Ykspihlajan toimitalon lavalla 26.5. tai varsinaisessa Suomen ensi-illassaan Sodankylän festivaalin pikkuteltassa 13.6.) kunniapaikalla keskiössä on itse projektorin kankaalle heijastama elokuva. Valkokankaan vasemmalla puolella Suomen johtava foley-ääniartisti Heikki Koski ”suorittaa” paikan päällä tilannekohtaisia synkronitehosteita vaihtuviin otoksiin, jotka kertovat ”monenlaista” tilpehööriä kaupustelevan Romu-Mattilan (osittain tosipohjaisesta) häätökertomuksesta. Myyntikärryn pyörien kitinä, laverisängyn natina ja haulikon laukaus syntyvät Kossin käsissä ja hänen ympärilleen keräämästään rekvisiitasta. Lavan oikealla puolella filmiä varten koottu orkesteri soittaa Miika Snåren, Laura Airolan ja Oona Airolan säveltämää ja sovittamaa elokuvamusiikkia.
Yhdessä katsomisen tunnelma, uuden kokemuksen jakaminen muun yleisön kanssa, leijuu vahvana esityksen ympärillä. Eristeillä pehmustetun projektorin käyntiääni luo turvallisen analogisen taustanakutuksen. Kuvan ajoittainen huojunta ei ole ”digitaalinen”, aitoutta lisäävä efekti. Se on viesti siitä, että kuva kulkee häiriöille alttiina mekaanisesti filmiportin kautta ja heijastuu kankaalle valon läpäisemänä. Jokainen esityskerta on siten ainutlaatuinen livetilanne ja filmikin kuluu käytössä. Romu-Mattilasta on olemassa vain yksi esityskopio.
Fyysisistä änitehosteista käytetty foley-termi tulee menetelmän uranuurtajan, amerikkalaisen Jack Foleyn mukaan. Heikki Kossin työpanosta on hauska seurata. Tuulen suhina puiden latvoissa syntyy muovipusseja kahisuttamalla. Efektien ajoitus on kaikki kaikessa. Kuva ja ääni kiteyttävät yhdessä olennaisimman. Keinotekoisesta filungista tulee paradoksaalisesti realistisempaa kuin mihin itse todellisuus pystyisi. Lahjomaton ja sensuroimaton reaalimaailma päällekkäisine hälyäänineen olisikin kompromissi, tosielämä kun ei taiteellisesta vaikutelmasta piittaa.
Ilman foley-tehosteita ja musiikkia Romu-Mattilaa ei voisi kuvitella, ne ovat olennainen osa esitystä. Yksinkertainen efekti kertoo paljon, niin kuin nyt kolikoiden kilinä, kun ”kaupungin virkamiehet” laskevat miehen käteen ”täyden korvauksen” purkutuomion saaneesta kotitalosta. Ykspihlajassa esityspaikan pimennetyistä ikkunoista tulleessa pienessä valonkajossa kankaan oikealta puolelta erottui orkesteri, joka soitti mykkäfilmin ääniraidaksi rikkaan intiimiä filmimusiikkia. Mattilan sytyttäessä savukkeen kapakassa laulaa kaunista naista esittävä Outi Airola kitaroineen kyynelistä Laura Airolan säestäessä haitarilla. Tässä kohden elokuvassa syntyy tehosteiden, musiikin ja filmikertomuksen huikein synteesi, elähdyttävä yhteisvaikutus. Elävä säestys ja livetehosteet nostavat Romu-Mattilan kokonaistaideteokseksi, Ykspihlaja-happeningiksi, joka onkin sen oikea olomuoto. Ohjaaja-käsikirjoittaja itsekään ei voisi kuvitella filmiä noin vain dvd-hyllyyn.
Filmin herkkyys vaatii esitystilan täydellisen pimentämisen, jotta isolle kankaalle levitetty 16-millinen kuva pääsee täysin omilleen. Tältä katsojalta ainakin yhden ja ilmeisesti tärkeän otoksen tapahtumat jäivät epäselviksi, kun kankaalla näkyi yökuvassa vain mustanharmaata Rorschachin testikuvaa. (Se, että kuvittelin kauniin naisen kiertäväksi romaniksi kultasormuksineen, onkin sitten jo toinen asia!) Parhaimmillaan mustavalkofilmi osoittautuu kuitenkin erinomaiseksi ilmaisuvälineeksi. Sen silmälle ystävällinen syvätarkkuus elää ja hengittää luonnonmukaisena.
Romu-Mattila ja kaunis nainen jää puolituntisena ehkä liian lyhyeksi keskittyäkseen olennaiseen. Tarkoitan sitä, että juonen irrallisilta tuntuvat lisät vievät välillä huomion pääasialta. Kyläläisten romumiestä kohtaan osoittama hyljeksintä ja lasten aiheuttama kiusa eivät täysin vakuuta näin vähien otosten varassa. Mattilahan kulkee omaa tietään kärrynsä kanssa eikä häiritse ketään. Lapsia kuvataan yhdessä otoksessa juoksemassa kärryjen vieressä rauhallista kaupustelijaa häiriten. Tästä johdettu väärinymmärrys ja ympäristön pahantahtoisuus tuntuvat tarinassa liioitellulta. Kiväärinpiippu ovella tulijaa vastassa on Mattilan edustamaan uhkaan nähden ylilyövää. Sellaiseksi se lienee tarkoitettukin, mutta romukauppiaan lähes traagiseen hahmoon kohdistuvana temppu ei yllä koomisuuteen. Vastakkaisten elementtien välillä vallitsee epäsuhta, jota ei kohtauksissa ratkaista.
Viittaus vanhan suomifilmin sentraalisantrojen juorukuvastoon jää erikoisuudeksi, vaikka luokin taitavasti muistumia entisaikojen suoraan kamerassa toteutettuihin kuvakikkoihin. 16-millinen vanha filmikamera – tuotannossa käytettiin Aki Kaurismäen kalustoa — asetti varmaankin omat haasteet kuvauksissa. Ehkä amatöörinäyttelijöitä olisi pitänyt ohjata vielä tiukemmalla kädellä tai valikoida otokset tarkemmin. Nyt filmissä on pieniä rytmiongelmia, jotka eivät näyttäisi johtuvan vain live-esityksen elementtien synkronoinnista. Tuomas Hälin graafisesti huoliteltujen välitekstien sijoituksella on vaikutus hyvässä ja pahassa. Mitä ilmaista kuvilla, mitä tekstillä – ja missä järjestyksessä? Myös romumiehen ja kaunottaren kohtaaminen jää katsojan uskon varaan eikä nouse väistämättömänä tarinasta.
Romu-Mattila ja kaunis nainen elää elokuvana täysin keskushahmonsa varassa. Seppo Mattilan välittömyydessään ihastuttava rihkamakauppias ei kaipaa ympärilleen monipolvista tarinaa tai koristeekseen sinänsä hauskoja vitsejä. Romu-Mattilan kasvot, jotka muistuttavat eletyn elämän kaunista karttakirjaa, tuovat mieleen Buster Keatonin vanhoilla päivillään. Kanadalaisessa rautatie-elokuvassa The Railrodder (1965) vanhan klovnin naamari oli jo uurteinen. Keatonin samana vuonna Samuel Beckettin kanssa tekemä mykkä lyhäri Film sopisu sekin Romu-Mattilan filmiserkuksi.
Yhteiskunnallisesta yksinäisyydestä ja kosmisesta irrallisuudesta on kysymys. Romu-Mattila häädetään kiertolaiseksi taivasalle, nainen heittää sormuksensa menemään – ja aina on joku, joka haluaa vaihtaa kirkasvalolampun ”hyvään haulikkoon” (ohjaajan mukaan viimeisin idea on lainattu kirjailija Petri Tammiselta).
Silti Romu-Mattilasta löytyy toivoa. Hyvät yöt voi sanoa edes koiralleen. Kaljahanat eivät aukea kulkumiehelle pelkillä hyvillä ominaisuuksilla, mutta ehkä löytyy kavereita, jotka keräävät kolehdin tuopilliseen. Yksinäisetkin saattavat löytää yössä toisensa. Jos niin ei tapahdu tässä elämässä, niin taivaassa: siinä mahdollisuuksien paratiisissa, joksi elokuvaa hyvin voi kutsua – Romu-Mattila ja kaunis nainen mukaan lukien. Elokuvana antaisin sille kolme tähteä, mutta esityskokonaisuutena, jollaiseksi se on tarkoitettu, sille kuuluu vähintään neljä tähteä. (HB)