Wan­na­be Thel­ma ja Loui­se

Vii­si­tois­ta­vuo­tiaan Emi­lian – ja esi­koi­soh­jaa­ja Mar­ja Pyykön ko­ko elo­ku­van – pe­las­tus löy­tyy lap­sen pu­hal­ta­mis­ta saip­pua­kup­lis­ta. Sillä näinhän se on, että tuu­len kan­nat­te­le­mat kup­lat, tai tämän­ker­tai­sen hel­le­kesän au­rin­ko, ovat ter­veel­li­nen muis­tu­tus mur­hei­den suh­teel­li­suu­des­ta ja pys­tyvät kääntämään ve­lat­kin saa­ta­vik­si.

Sis­ko tah­toi­sin jäädä –e­lo­ku­van hah­mon­sisäi­nen saip­pua­kup­lakään­ne voi­si hy­vin­kin toi­mia, jos jo­kin sitä edeltävä tai seu­raa­va sen kyl­lin hy­vin pe­rus­te­li­si, toi­si sil­le – elämän su­van­non löy­ty­mi­sel­le ris­tiaal­lo­kon jäl­keen – jo­kai­sen fil­mi­ta­ri­nan ja kas­vu­ker­to­muk­sen vaa­ti­maa fik­tion sisäistä us­kot­ta­vuut­ta. Ku­va­tus­sa muo­dos­sa koh­taus uh­kaa jäädä kai­ken kes­kel­le töksähtäväk­si Ju­ma­la ko­nees­ta –yllä­tys­rat­kai­suk­si.

Sis­ko tah­toi­sin jäädä sisältää to­ki hy­viä­kin saip­pua­kup­la­het­kiä. Sil­ti oli­sin toi­vo­nut pa­rem­paa näy­tettävää en­si-il­ta­per­jan­tain täy­del­le kat­so­mol­le oi­kean ikäistä koh­dey­leisöä. Ko­ti­mai­nen, il­mei­sen suo­sit­tu uu­tuus tar­joaa enimmäk­seen ko­rei­ta ku­via ja it­sestään sel­viä keit­tiö­rea­lis­min kli­seitä. To­sin al­ku­teks­ti­jak­so ui­ma­hal­lis­sa on var­sin lu­paa­va. Se imai­see kat­so­jan ta­pah­tu­mien kes­kel­le mu­sii­kin ja ku­van nau­tit­ta­val­la yh­teis­voi­mal­la. Niissä otok­sis­sa vel­lo­va ve­si­kin tun­tuu ta­voit­te­le­van si­vuo­sa-Jus­sia. Vetävä al­ku lu­vat­to­mis­sa hal­li­bi­leissä kat­keaa jo en­simmäi­sen koh­tauk­sen kan­keu­teen ja teennäi­seen rep­li­koin­tiin. Ei tu­le Emi­lias­ta ja Sii­ristä ko­ti­mai­sen tei­ni­fil­min Thel­maa ja Loui­sea, vaik­kei tyttö­jen il­ma­loi­kis­ta yri­tystä puu­tu.

Fil­mi näyttää, mi­ten per­he­tyttö Emi­lias­ta kas­vaa vil­lin ja pa­ha­ta­pai­sen Sii­rin kal­tai­nen on­gel­ma­tei­ni. Ja mi­ten siitä ke­hi­tytään mel­ko yks kaks it­senäi­sek­si ja kypsän ta­sa­pai­noi­sek­si nuo­rek­si nai­sek­si.

I­han­tee­na ta­ri­nas­sa näköjään on, että jo 15-vuo­tiaal­le jär­jes­tyy oma kes­kus­takämppä, kun pap­pa be­ta­lar. Tämä pe­rus­tel­laan van­hem­man hie­nol­la ark­ki­teh­din am­ma­til­la. Työssä per­heenpäätä ei to­sin ol­len­kaan nähdä. Yk­sin­huol­ta­ja­per­heessä en­simmäi­sen mur­kun mer­kin il­mes­tyessä huus­hol­liin, on vas­tuul­li­nen van­hem­pi he­ti se­kai­sin. Ai­kui­set­kin käyttäy­tyvät elo­ku­vas­sa mur­ro­sikäi­ses­ti. Sis­ko tah­toi­sin jäädä toi­mii saip­pua­sar­ja­lo­gii­kal­la.

Pyykön elo­ku­vaa kat­soes­sa mie­leen tu­lee mon­ta pa­rem­paa nuo­ri­so­ku­vaus­ta ja ke­hi­tys­ta­ri­naa. Suo­mes­ta löy­tyvät Täältä tul­laan, elämä ja Mil­ka (mo­lem­mat 1980) sekä Sai­raan kau­nis maail­ma (1997). Tans­kas­ta esi­mer­kik­si Mar­ti­nin unel­ma (2000) ja Ruot­sis­ta Fuc­king Åmål (1998), Hip hei hut­su (2004) sekä Ystävät hämärän jäl­keen (2008). Niitä yh­distävät vä­littö­myys ja tuo­reus, myös nuo­ruu­den ot­ta­mi­nen va­ka­vas­ti. Kai­kis­sa on Sis­ko-fil­min ta­voin ky­se eri­lai­sis­ta nuo­ris­ta, jot­ka et­sivät omaa tietään roh­kein rat­kai­suin tai ar­kea hel­pot­ta­van es­ka­pis­ti­sen fan­ta­sian avul­la. Näillä teok­sil­la on ky­kyä muo­toil­la sa­not­ta­va toi­mi­vaan, her­kistävään elo­ku­vail­mai­suun. Edellä mai­nit­tu­jen yh­tei­nen ni­mittäjä se­kin, että kes­kei­set näyt­te­lijät ovat juu­ri roo­li­hah­mo­jen­sa ikäi­siä, raik­kai­ta amatöö­rejä.

­Pa­ha­sui­sia nuo­ri­sok­li­seitä

O­li­si­ko nuo esi­merk­kie­lo­ku­vat voi­tu ke­la­ta Sis­ko tah­toi­sin jäädä -tuo­tan­non pa­la­ve­reis­sa? Ot­taa op­pia nuo­ri­so­ku­vaus­ten rik­kais­ta mah­dol­li­suuk­sis­ta? Esi­koi­soh­jaa­ja Mar­ja Pyykön al­ku­peräi­si­dea on kyllä pal­kit­tu poh­jois­mai­ses­sa ai­he­kil­pai­lus­sa, mut­ta Lau­ra Su­ho­sen kans­sa teh­ty kä­si­kir­joi­tus kään­tyy val­ko­kan­kaal­le ja­los­ta­mat­ta jää­neik­si kli­seik­si pu­ber­tee­tin kuo­hun­nas­ta. Ehkä nuo­ret tytöt ai­lah­te­le­vat kuin vuo­ris­to­ra­ta, mut­ta riuh­to­va käytös tu­li­si fil­mi­ta­ri­nas­sa sil­ti pe­rus­tel­la. Rai­va­rit, pa­ha­sui­suus ja ra­jo­jen ko­kei­lu eivät sel­lai­si­naan muo­dos­ta juon­ta, ta­ri­naa tai edes ka­pi­nal­li­sia hen­kilö­ku­via.

Pyykön elo­ku­vas­sa lap­sek­kai­ta tem­pauk­sia tul­kit­se­mas­sa on pa­ri­kymp­pi­siä nuo­ria nai­sia. Häi­rikök­si näköis­tet­ty 24-vuo­tias Sa­ra Mel­le­ri ja kil­ti­no­loi­nen Ada Kuk­ko­nen, 19 v., ovat kou­lu­tet­tu­ja näyt­te­lijöitä. Murk­ku-us­kot­ta­vuus on kau­ka­na.

Ei ole esittäjä­kaar­tin syy, että hah­mois­ta on teh­ty merk­kejä eikä ih­mi­siä. Niinpä luo­tet­ta­va Sep­po Pääkkö­nen on nyt eroisäyk­sin­huol­ta­jan ku­va ja vah­va Kris­tii­na Halt­tu vain pa­han äi­ti­puo­len ka­ri­ka­tyy­ri. San­te­ri Kin­nu­nen häärää ja huo­les­tuu opet­ta­ja­na ja su­loi­nen An­na-Lee­na Uo­ti­la esittää, niin, su­lois­ta pik­ku­sis­koa. Heik­ki Nou­siai­sen oheis­va­hin­ko­van­hus kii­vai­lee alus­ta lop­puun sa­mas­sa sä­vyssä. Kel­lekään ei ke­hi­tetä per­soo­nal­li­suut­ta. Alus­sa niin huo­leh­ti­vai­sen Roo­pe Ka­ris­ton iso­ve­li­kin unoh­tuu per­heen elämästä he­ti al­ku­koh­tauk­sen jäl­keen pelkäk­si pistäy­tyjä­kus­kik­si pik­ku­sis­kol­le.

Sekä Kuk­ko­nen että Mel­le­ri ovat kau­nii­ta kat­sel­la. Ada Kuk­ko­sen he­sa­lais­nuo­ren är­syttävähkö pu­heen­pai­no­tus to­sin vaa­tii to­tut­te­lua, ai­na­kin ul­ko­paik­ka­kun­ta­lai­sel­ta. Mel­le­rin suu­ri koh­taus on it­se­tu­hokäytös lai­va­put­kas­sa. Se tun­tuu kui­ten­kin va­ka­vuu­des­saan ja ää­rimmäi­syy­dessään tu­le­van kuin toi­ses­ta elo­ku­vas­ta, kun Sii­riä ja tämän on­gel­mia ei juu­ri vai­vau­du­ta taus­toit­ta­maan. Näyt­te­lijän van­git­se­va fo­to­gee­ni­suus ja ener­gi­syys kui­ten­kin kan­ta­vat Sii­riä niin pitkäl­le, kuin kä­si­kir­joi­tuk­sen ra­jal­li­nen hah­mo­tus sal­lii.

E­lo­ku­va kes­kit­tyy pää­roo­lien tyttöi­hin siinä mää­rin, että kaik­ki mies­ku­vat la­tis­tu­vat, myös tyttö­jen poi­kaystävät ja kou­lu­ka­ve­rit, pel­kik­si pa­pe­ri­nu­keik­si ku­lis­sei­hin. Hen­kilö­suh­tei­den jän­nit­tei­den puut­tees­ta joh­tuen myös koh­tauk­sis­ta puut­tuu sisäi­nen jän­ni­te. Tämän nä­kee esi­mer­kik­si sinänsä viit­se­liääs­ti ku­va­tuis­sa juh­lin­ta- ja juok­su­ki­sa­koh­tauk­sis­sa. Niissä on bi­le­tyk­sen ja ur­hei­lu­ta­pah­tu­man la­vas­tet­tua näköi­syyttä, mut­ta ei sitä ti­heää, elämän­ma­kuis­ta tun­nel­maa, jo­ka ker­toi­si hen­kilöi­den ryhmässä viih­ty­mi­sestä tai ul­ko­puo­li­suu­des­ta. Sut­tui­nen sek­si­seik­kai­lu öi­sessä hu­vi­puis­tos­sa on no­lo ja te­kee hah­mot nau­ret­ta­vik­si. Mut­ta etäi­sik­si jää­vien hen­kilöi­den se­koi­lu ei ai­heu­ta myötähä­peän ver­taa em­pa­tiaa. Eikö tar­koi­tus ole­kaan sa­mais­tua, vä­littää? Mikä piir­re näissä nuo­ris­sa ve­toai­si? Se­koi­lu on ehkä to­del­lis­ta, mut­ta pitääkö tai­teen se­koil­la perässä? Vai et­siä se­koi­lun mieltä, ydintä, in­hi­mil­listä?

Ka­me­ra­työnä ja som­mit­te­lu­na elo­ku­va on vir­keän viit­se­liäs. Vaih­tu­vat ku­vaus­pai­kat, yöo­tok­set ja sa­de tuo­vat ker­ron­taan oman sä­vynsä. Tek­nistä suo­ri­tus­ta ei voi moit­tia, mut­ta nyt osaa­mi­nen ei ole la­ven­tu­nut ryt­min­hal­lin­taan, hen­kilöoh­jauk­seen ja fil­mi­ker­ron­taan tyy­dyttävänä ko­ko­nai­suu­te­na.

E­si­merk­kinä siitä, että te­kijöi­den mah­dol­li­ses­ti tar­koit­ta­ma vies­ti ei vä­li­ty kat­so­moon saak­ka, on Emi­lian pitkä vael­lus ka­dul­la ka­me­raa koh­den mu­sii­kin soi­des­sa. Otos­ta pai­no­te­taan kes­tol­la. Kui­ten­kaan selväk­si ei tu­le, mitä siitä pitäi­si aja­tel­la. Jän­ni­te kir­poaa, elo­ku­val­li­nen ele ei tun­nu pe­rus­tel­lul­ta. (Sa­ma vi­ka oli toi­ses­sa­kin kevään ko­ti­mai­ses­sa, Saa­ra Can­tel­lin raik­kaas­sa Koh­taa­mi­sia-e­lo­ku­vas­sa, jos­sa An­ne­li Sau­lin lop­pukä­ve­lyä sai­raa­lan käytävässä pit­ki­tetään tar­peet­to­mas­ti.)

Jos tehdään tämän päivän tei­ni­ta­ri­na, mik­si elo­ku­van ni­messä on koh­de­ryhmäl­le kä­sittämätön viit­taus Pel­le Mil­joo­nan lau­luun? Ja mik­si rok­kitä­ti Vic­ky Ros­ti nos­te­taan ihai­lun koh­teek­si? Ruot­sin­lai­val­la käydään Vic­kyn kei­kal­la­kin, mut­ta feik­kaa­mal­la, kun bud­je­tis­sa tai viit­se­liäi­syy­dessä ei ole va­raa tuo­da ku­vaan oi­keaa lau­la­ja­tar­ta. Ca­meo-roo­li oli­si voi­nut pe­rus­tel­la tyttö­jen fa­ni­tuk­sen, kun kui­ten­kin Vic­kystä juo­nes­sa niin­kin suu­ri nu­me­ro tehdään.

E­lo­ku­vasää­tiön joh­ta­ja Iri­na Krohn ja kult­tuu­riur­hei­lu­mi­nis­te­ri Ste­fan ”Wall-E” Wal­lin an­toi­vat en­si-il­lan ai­koi­hin tv-uu­ti­sil­le lau­sun­to­ja siitä, kuin­ka ko­ti­mai­sen elo­ku­van tu­le­vai­suus on tur­vat­tu ja mi­ten tästä koh­ta pon­nis­te­taan maail­mal­le. Ei näillä eväillä. Elo­ku­vasää­tiön ja tuot­ta­ja­ta­hon tu­li­si pyr­kiä var­je­le­maan oh­jaus­de­byyt­tejä ylei­sim­miltä las­ten­tau­deil­ta. Se oli­si niin te­kijöi­den kuin kat­so­jan­kin etu. (HB)