J.R.R. Tol­kie­nin kuo­le­ma­ton ta­ru sai oh­jaa­ja Pe­ter Jack­so­nin kä­sissä yhtä unoh­tu­mat­to­man elo­ku­va­kuo­sin. Nyt 20 vuot­ta myö­hem­min lo­ru is­kee yhtä lu­jas­ti kuin ai­koi­naan teat­te­ris­sa ja sen jäl­keen ko­to­na pi­den­net­tynä pai­nok­se­na.

Saa­gan en­simmäi­nen osa Sor­muk­sen ri­ta­rit on ai­na ol­lut oma suo­sik­ki­ni tri­lo­gias­ta. Lie­nekö sit­ten syy lap­se­na näh­dyn 70-lu­vun ani­maa­tio­ver­sion, jo­ka kat­toi vain osan kir­jas­ta (ja jos­sa piir­ros­hah­mot luon­nos­tel­tiin eri­koi­ses­ti ku­va­tun ai­neis­ton pääl­le), vai­ko sen, että tämä oli elo­ku­va­teat­te­ris­sa 2000-lu­vul­la se en­simmäi­nen päräyttävä osa Jack­so­nin vi­sio­ta. Tai sen, että ta­ri­nan alus­sa on ai­na hel­pom­pi luo­da tun­nel­maa kuin ta­ri­nan lan­ko­ja lo­pus­sa yh­teen sol­mies­sa. Niin tai näin, Sor­muk­sen ri­ta­rit on upea avaus saa­gal­le, jos­sa ta­ri­nan epä­to­dennäköi­set san­ka­rit us­kal­tau­tu­vat vas­toin ta­po­jaan vaa­ral­li­sel­le ris­ti­ret­kel­le koh­ti pa­huu­den silmää. Jo­kai­nen synkkä metsä ja yllättävä ri­sah­dus ai­heut­taa tässä ylimääräistä sydä­men ty­ky­tystä ta­val­la, jo­hon ei edes myö­hem­pien osien örk­ki­vyö­ry­tyk­sissä yl­letä.

Tätä kat­sel­les­sa mie­li pa­laa myös 15 vuo­den taak­se kun Ox­for­din reis­sul­la pää­sin lou­naal­le The Eag­le and Child -pu­biin sa­maan pöytään missä Tol­kien ja kump­pa­nit oli­vat ko­koon­tu­neet jo­ka viik­ko pa­ran­ta­maan maail­maa ja hio­maan omia töitään. Nyt ky­sei­nen pu­bi on muut­tu­mas­sa ho­tel­lik­si, mut­ta toi­vot­ta­vas­ti pai­kan at­mosfää­ri säi­lyy.

Perä­ti yh­deksän le­vyn bok­si sisältää kaik­kien kol­men elo­ku­van teat­te­ri- ja ex­ten­ded edi­tion -ver­siot. Al­ku­peräi­set teat­te­ri­ver­siot on ku­kin pa­kat­tu yh­del­le omal­le le­vyl­leen ja pi­den­ne­tyt ver­siot ja­kau­tu­vat ai­na kah­den le­vyn yli.