Sa­lintäy­si nei­to­sy­leisö ve­ti Aa­mun­koi­hin myös nuo­ru­kai­sia kat­so­maan väläh­dyk­siä elämän tu­le­vas­ta oh­jel­mis­tos­ta. Aiem­pien Twi­light-e­lo­ku­vien jak­sot muis­tut­ta­vat mo­nia vaih­tu­neis­ta poi­ka- tai tyttöystä­vistä, mut­ta Aa­mun­koin tun­nel­miin nuo­ret pa­rit pa­laa­vat vii­meistään kuul­les­saan pik­ku­jal­ko­jen tö­pinää.

E­lo­ku­va Twi­light – Aa­mun­koi osa 1 käyn­nis­tyy Bel­lan ja Edwar­din ul­koil­mahäistä. Häi­den aat­to­na Bel­la nä­kee ve­ri­sen pai­na­jai­sen, mikä en­tei­lee pomp­puis­ta ku­her­rus­kuu­kaut­ta – ja kak­ko­so­san vaa­ro­jen ka­sau­tu­mis­ta. Pui­den reu­nus­ta­mas­sa pii­rissä isä luo­vut­taa tyttä­ren puo­li­sok­si Edwar­dil­le se­re­mo­nias­sa, jo­ka on se­koi­tus pyhää toi­mi­tus­ta ja se­ku­laa­ria juh­lin­taa. Muu­ta­mat tu­tut myötä- ja vas­toinkäy­mi­set mai­ni­taan li­pe­rittömän esi­lu­ki­jan perässä, en­nen kuin Twi­ligh­tin ta­paan ää­ni­rai­dan täyttää hem­pei­levän vii­leä ny­ky­pop. (Hää­koh­taus on mie­len­kiin­toi­nen sik­si­kin, että mor­mo­nien hää­me­no­ja ei pal­jas­te­ta ul­ko­puo­li­sil­le. Kir­jai­li­ja Step­ha­nie Meyer lie­nee ny­kyi­sin maail­man tun­ne­tuin mor­mo­ni.)

Ku­vaa­ja­na elo­ku­vas­sa on Pa­nin la­by­rin­tin ja Hell­boyn ko­meas­ti ja sa­tui­sas­ti tal­len­ta­nut Guil­ler­mo Na­var­ro. Bel­lan häi­den aat­toyönä nä­kemä pai­na­jai­nen jää Na­var­ron mai­net­ta vas­ten kum­man val­juk­si yli­lyön­nik­si ruu­misröyk­kiöistä huo­li­mat­ta. It­se hää­juh­las­sa tun­nel­ma ke­ve­nee, kun mor­sius­nei­dot ja ystävät pää­sevät ko­hot­ta­maan mal­jo­ja ja pitämään haus­koik­si tar­koi­tet­tu­ja, mut­ta myötähä­peää herättä­viä pu­hei­ta hääpä­ril­le.

Kun 110-vuo­tias vam­pyy­ri-E­dward sit­ten viettää hääyön kah­dek­san­tois­ta­kesäi­sen Bel­lan­sa kans­sa kol­men elo­ku­van mit­tai­sen odo­tuk­sen jäl­keen, ei ole ih­me, että siinä tan­ner tö­mi­see ja ai­taa kaa­tuu. Mor­mo­nin kir­joik­si Meye­rin Twi­light-teok­set ovat syn­nyttä­neet var­sin eri­kois­laa­tui­sen nuo­ri­soe­lo­ku­vail­miön.

Sar­jan neljän­tenä fil­minä Aa­mun­koi osa 1 on tähän saak­ka pa­ras ja ai­kuis­mai­sin. Sen odo­tuk­sentäy­tei­nen muo­to on vaa­ti­va, mut­ta myös kes­kit­ty­nei­syy­dessään kat­so­jan pal­kit­se­va. Oh­jaa­ja­vaih­dos on teh­nyt hyvää. Bill Con­don pys­tyy Twi­ligh­tis­sa roh­kei­siin rat­kai­sui­hin ja nos­taa vä­lillä ku­lah­ta­maan eh­ti­neen sar­jan kurs­sin uu­siin kor­keuk­siin.

Bill Con­don, 55, ei ole ih­mis­su­si, mut­ta van­ha ket­tu kui­ten­kin. Oh­jaa­jan hie­no Gods and Mons­ters (1998) ker­toi Fran­kens­tein-e­lo­ku­vien luo­jas­ta Ja­mes Wha­les­ta. Mus­ta­val­kopätkä Fran­kens­tei­nin mor­sia­mes­ta (1935) pääo­sas­sa El­sa Lanc­hes­ter toi­mii viit­teenä Bel­lan ja Edwar­din ra­jo­ja rik­ko­val­le rak­kau­del­le sa­mal­la, kun näy­te taus­toit­taa Edwar­din ver­rat­tain hir­muis­ta hen­kilö­his­to­riaa vii­me vuo­si­sa­dan al­ku­kym­me­niltä.

Oh­jaa­ja Con­don on – ja myös Ja­mes Wha­le oli ho­mo­sek­suaa­li. Jois­sain ar­viois­sa Aa­mun­koin al­ku­jak­so, jos­sa Edward metsästää mie­suh­re­ja Fran­kens­tei­nin mor­sia­men näytök­sestä, on näh­ty ho­mo­sek­suaa­li­se­na viit­tauk­se­na. Sa­teen­kaa­rie­root­ti­nen tul­kin­ta on – kir­jai­li­jan ai­ko­muk­sis­ta huo­li­mat­ta — mah­dol­li­nen, kun sitä vielä tu­kee Edwar­din, Bel­lan ja Ja­cob Blac­kin yhä tii­viimmäk­si kas­va­va sym­bioo­si.

Kun vas­ta­vi­hi­tyt suu­te­le­vat metsäau­kiol­la van­ho­jen pui­den kes­kellä, Guil­ler­mo Na­var­ro an­taa ka­me­ran kiertää 360 as­tet­ta pa­rin ympä­rillä. Bel­lan ja Edwar­din syvä yh­teys häi­vyttää hää­vie­raat taus­tal­ta. Yh­teys Ver­ti­gon hul­luun rak­kau­teen (1958), Hitch­coc­kin déjà vu -e­lo­ku­va­ru­noel­maan, löy­tyy nuo­ri­so­ro­mans­sin ajan ker­ros­tu­mis­ta sekä tie­tys­ti Edwar­din ha­lus­sa (ja pe­los­sa) muut­taa Bel­la kal­tai­sek­seen. Bel­la on ih­mi­nen, Edward vam­pyy­ri. Rak­kau­den on mah­dol­lis­ta kestää vain, jos Edward te­kee pu­rai­sul­laan mor­sia­mes­taan­kin vam­pyy­rin. Il­man ”­vam­py­ri­soi­tu­mis­ta” he eivät voi ko­kea rak­kau­den ja lii­ton täyt­ty­mystä, ”ol­la yhtä li­haa” il­man, että se oli­si ris­ki Bel­lan hen­gel­le.

Öi­nen lu­mot­tu metsä ta­pah­tu­ma­paik­ka­na, fan­ta­siahäät, kil­pa­rak­kaus ja iden­ti­teet­ti­vaih­dok­set pal­jas­ta­vat kir­jai­li­jan teh­neen Aa­mun­kois­ta erään­lai­sen Sha­kes­pea­ren Kesäyön unel­man tei­ni­ver­sion. Kul­tu­rel­lien viit­taus­ten lisäk­si kou­lu­lai­set voi lä­hettää elo­ku­viin myös ko­ti­ta­lous­tun­tien las­ten­hoi­to-o­suu­den kuit­taa­mi­sek­si. Hä­kel­lyttä­vim­millään Aa­mun­koi ker­too kau­nis­te­le­mat­ta nai­seu­des­ta, ras­kau­des­ta ja odo­tuk­ses­ta, jon­ka ai­ka­na Bel­la saa ol­la myös heik­ko, vä­sy­nyt ja ru­ma, mut­ta toi­saal­ta vam­pyy­ri­ta­ri­na ker­too syn­ty­mi­sen iha­nas­ta, jos­kin ve­ri­sestä ih­meestä. Elämän ja kuo­le­man sa­ma­nai­kai­ses­sa läsnäo­los­sa Aa­mun­koi voi­si ol­la si­sar­teos ku­va­tai­tei­li­ja­toh­to­ri Tee­mu Mäen Death at Work –­sar­jan syn­ny­tys­va­lo­ku­val­le.)

Ou­to ras­kaus käy syväl­le Bel­lan lui­hin ja yti­miin. Myös Twi­light pai­suu mel­kein mur­tu­mis­pis­tee­seen sisältäpäin tu­le­vis­ta sisällön ja muo­don uhis­ta. Kor­nit piir­teet ta­ri­nas­sa ja to­teu­tuk­ses­sa — kil­pa­ko­si­jain pu­ber­teet­ti­nen kes­tomökö­tys, Cul­le­nien mies­ten köm­pelöt vam­pyy­ri­mei­kit, si­vuo­sien pök­kelöt Hunks-lau­mat, töksähtävät muo­don­muu­tok­set näyttä­vik­si tar­koi­te­tuin efek­tein, saip­pua­sar­ja­mai­nen ve­ny­mi­nen ja va­nu­mi­nen – hei­kentävät ko­ko­nai­suut­ta ja imevät fan­ta­sial­ta voi­maa. Aa­mun­koi 1 on kiin­teäm­pi kuin edeltäjänsä, mut­ta ai­ka ajoin elo­ku­va uh­kaa jäh­met­tyy val­ko­kan­kaal­le fleg­maat­ti­se­na ta­ri­na­luu­ran­ko­na — kuin vam­pyy­ri­si­kiön jäytämä ja näi­vettämä Bel­la soh­van­nurk­kaan.

Pi­poa täy­tyy sil­ti nos­taa te­kijäin luot­ta­muk­sel­le yleisöön. Aa­mun­koi 1 on kak­si­tun­ti­nen jon­kin odo­tus­ta ja kai­ken epä­var­muut­ta. Äi­tiys ei näyttäy­dy Bel­lal­le ruu­sui­se­na. Syn­ny­tys on ver­ta ja suo­lenpät­kiä. Me­ne­tyk­sentäy­tei­nen rak­kaus­koh­taus on kui­ten­kin huip­pu­het­ki, kun vam­pyy­rin on vii­mein käy­tettävä ham­pai­taan jo­pa lem­mit­tyynsä. In­ho­rea­lis­ti­ses­sa pi­te­lemättö­myy­dessään – jos­sa on pal­jon myös yli­kypsää kau­neut­ta – Aa­mun­koi ver­tau­tuu näissä koh­den Da­vid Cro­nen­ber­gin bril­jant­tiin kau­hu­fil­min uus­tul­kin­taan The Fly – Kärpä­nen (1986).

Lap­si­vuo­tees­sa ku­mar­re­taan kau­hu­ro­man­tii­kan pe­rin­teel­le ai­na Nos­fe­ra­tus­ta (1922) al­kaen, kun Edward kaar­tuu hen­gettömältä vai­kut­ta­van, kal­va­kan Bel­lan yl­le an­ta­maan pe­las­ta­vat pu­rai­sut kaik­kiin tämän raa­joi­hin. Ja­cob saa hän­kin hädän het­kellä mah­dol­li­suu­den suu­del­maan kier­to­tietä. Hän an­taa te­ko­hen­gi­tystä Bel­lal­le suus­ta suu­hun –­me­ne­telmällä. Syn­ny­tys- ja lap­si­vuo­de­koh­taus on pitkä ja hel­littämätön. Vähään ai­kaan ei elon­merk­kejä Bel­las­sa esiin­ny. Jon­kin ver­ran tois­toa­kin on pu­nasä­vyi­sissä ku­vis­sa tytön sisäe­li­mistä, luon­not­to­man si­kiön rik­ko­mis­ta luis­ta ja ruu­miin ve­ren­kier­ros­ta. Sil­ti koh­taus on in­ten­sii­vi­nen sa­mal­la kun ai­ka tun­tuu pysäh­ty­neen sekä val­ko­kan­kaal­la että kat­so­mos­sa. Uu­tis­ra­por­tit elo­ku­van ai­kaan­saa­mis­ta koh­tauk­sis­ta kat­so­jis­sa joh­tu­vat tus­kin vain ku­vauk­sen vä­rie­fek­teistä. Oh­jaa­ja Con­don pai­naa enimmäk­seen tei­neistä koos­tu­van yleisön päät vam­pyy­ri­ro­mans­sin var­jol­la vas­ten elämän muut­tu­mat­to­mia pe­ru­seh­to­ja. Mel­koi­nen saa­vu­tus viih­de-e­lo­ku­val­ta.

Meye­rin luo­ma Cul­le­nin per­he poik­keaa vam­pyy­rik­li­seistä. Por­raskäytävässä seinää vas­ten lepää suu­ri­ko­koi­nen ris­ti, jon­ka kat­so­ja voi ha­vain­noi­da vain ohi­men­nen. Siitä voi kui­ten­kin pää­tellä, että kru­si­fik­si ei ole pe­lo­te Twi­ligh­tin vam­pyy­ril­le. Kär­si­mystä ko­ros­ta­va ris­ti on vähä­mer­ki­tyk­si­nen esi­ne mor­mo­neil­le, vaik­ka he eivät sitä kielläkään. Tämä voi­si se­littää esi­neen si­joi­tus­pai­kan ku­mos­sa ta­lon lat­tial­la – ei siis ylö­sa­lai­sin! Meyer ha­luaa mor­mo­nien ta­paan nos­taa kär­si­myk­sen ylä­puo­lel­le toi­von. Mut­ta ai­na­kin elo­ku­va­ver­sio ha­luaa sekä syödä kär­si­myk­sen ka­kun että säi­lyttää toi­von lei­vok­se­na siinä rin­nal­la. Mo­lem­pi pa­rem­pi, sa­noo van­ha Hol­lywoo­din vii­saus, ja komp­ro­mis­si pa­nee var­mas­ti kas­sa­ko­neet kil­kat­ta­maan.

Ris­tin syrjäyttä­mi­sestä huo­li­mat­ta Twi­light myötäi­lee sa­no­mas­saan kris­til­li­siä ar­vo­ja. Avio­liit­to ja per­heyh­teys ovat Aa­mun­kois­sa kun­nias­sa, esia­viol­li­sel­le sek­sil­le ja abor­til­le sa­no­taan ei. En­sin mai­nit­tu pe­rus­tel­laan jär­ke­vyy­dellä: vam­pyy­rin ja ih­mi­sen seks­taa­mi­ses­ta kun ei mitään hyvää seu­raa! Jäl­kimmäi­nen esi­tetään Bel­lan va­lin­ta­na, nai­sen oi­keu­te­na omaan ruu­mii­seen­sa.

Si­veys äi­tyy vai­vaan­nut­ta­vaan kitsc­hiin saak­ka ku­her­rus­kuu­kau­te­na, Edwar­din ja Bel­lan kah­la­tes­sa alas­to­mi­na pit­kin kuun­sil­taa. Alas­to­muut­ta to­ki nähdään vain vyötäröstä ylöspäin. Vam­pyy­ri­ta­ri­naan so­pi­vas­ti kal­pea iho on epä­ta­val­li­sen chic, mut­ta nä­ky muu­ten sa­mal­la ker­taa sekä hä­ve­liäs että kiu­soit­te­le­va. Koh­taus­ten es­te­tiik­ka lä­he­nee tässä maut­to­mien, pop­sur­rea­lis­tis­ten ju­lis­tei­den psy­ke­dee­li­se­root­tis­ta ko­ris­teel­li­suut­ta. Avio­lii­ton­kaan jäl­keen ei pal­jas­ta pin­taa pa­ril­ta näy­tetä vyötärön ala­puo­lel­ta, ei edes etäältä tai ta­kaapäin. Vai­ku­tel­ma on ny­kye­lo­ku­vaan tot­tu­neel­ta epä­luon­te­va, siis luon­no­ton ja te­ko­pyhä­kin, kos­ka kui­ten­kin nämä ”a­las­ton­koh­tauk­set” on elo­ku­vaan va­lit­tu kii­hok­keik­si.

Mut­ta sän­gynpää­dyn mur­tu­mi­nen hää­vuo­tees­sa Edwar­din pon­nis­tuk­ses­sa ja jäl­keenpäin val­keat höy­he­net la­ka­noil­la Bel­lan ympä­rillä toi­mi­vat osu­vi­na sym­bo­lei­na. Mie­hen myö­hem­pi pidät­ty­vyys ei au­ta väistämätöntä – kah­den vii­kon ku­lut­tua Bel­lan kuu­kau­ti­set ovat myöhässä. Vam­pyy­ri­mie­hen ei tar­vit­se kuin vähän hou­sul­la heittää!

O­lem­me taas Bel­lan puo­lel­la, kun Kris­ten Stewar­tin kat­sees­ta tun­nis­taa äi­din­vais­ton. Naa­ras­tii­ke­ri­kin välähtää sil­missä puo­li­so Edwar­din ja sydä­nystävä Ja­co­bin pu­hues­sa tyttöä louk­kaa­vas­ti tu­le­vas­ta vau­vas­ta jo­nain ylimääräi­senä, kuin uh­ka­na.

Yk­silöl­listä, ro­mant­tis­ta omien ha­lu­jen tyy­dyttä­mistä tär­keämpänä Aa­mun­koi pitää uh­rau­tu­vaa rak­kaut­ta, jo­ka on su­kua eläin­ten vä­li­sel­le lei­mau­tu­mi­sel­le. Tay­lor Laut­ner — jo­ka täyttää yleisön odo­tuk­set ja rii­suu pai­tan­sa jo en­simmäi­sen puo­len mi­nuu­tin ai­ka­na, jot­ta siitä päästään — on huo­leh­ti­vai­suu­des­saan aiem­paa va­kuut­ta­vam­pi ink­ka­ri-ih­mis­su­si. Lap­sen it­seoi­keu­tet­tu­na kum­mi­na Ja­cob Black unoh­taa kat­ke­ruu­den Edwar­dia koh­taan ja hau­taa myös pa­hat ai­keen­sa tämän jäl­ki­pol­ven suh­teen. Kos­ket­ta­vas­ti Ja­cob pol­vis­tuu Re­nes­mee-vau­van eteen, nöyräs­ti mut­ta näyttäväs­ti kuin en­ti­sa­jan ri­ta­ri. Eleen tei­nimäi­nen köm­pe­lyys ei yhtään vä­hennä koh­tauk­sen ko­hot­tu­nut­ta, pyhältä vai­kut­ta­vaa tun­nel­maa. Jou­lui­nen sei­mia­se­tel­ma­kin nou­see ha­ke­mat­ta mie­leen. (Myös mor­mo­nit viettävät jou­lua.)

Aa­mun­koin en­si­puo­lik­kaas­sa vam­pyy­ri ja ih­mis­su­si liit­tou­tu­vat hoi­vaa­maan nuor­ta äi­tiä. Edwar­din ja Ja­co­bin ris­ti­rii­dat rat­kea­vat vel­vol­li­suu­den­tun­toon ra­kas­tet­tua ja tämän las­ta koh­taan. Ro­bert Pat­tin­so­nin ja Tay­lor Laut­ne­rin häi­lyvän yk­si­pui­set tul­kin­nat saa­vat vii­mein tu­kea en­tistä van­kem­mas­ta ta­ri­nas­ta. Si­vuo­sis­sa Bil­ly Bur­ke isänä ja Eli­za­beth Rea­ser sekä Sa­rah Clar­ke äi­teinä vet­reyttävät luon­ne­ku­vil­laan ajoit­tain sei­sah­te­le­vaa ta­ri­naa.

K­ris­ten Stewart on Twi­ligh­tin täh­ti ja elo­ku­va­sar­jan ole­mas­sao­lon oi­keu­tus. Bel­la jou­tuu ole­maan pit­kiä ai­ko­ja ää­ne­ti. Stewart saa pelkällä ole­muk­sel­laan esiin mor­sia­men ar­kai­lun, vai­mon in­to­hi­mot, ras­kaus­ki­vut ja va­lin­nan­vai­keu­det. Oh­jaa­ja ja ku­vaa­ja las­ke­vat näyt­te­lijätäh­tensä va­raan — eivätkä pe­ty. Bel­la on vuo­den par­hai­ta nais­roo­le­ja. Kris­ten Stewar­tis­ta ei voi ir­rot­taa kat­set­taan. (HB)