Or­son Scott Car­din Al­vin- ja En­der’s Ga­me ovat jää­neet lu­ke­mat­ta, vaik­ka var­sin­kin jäl­kimmäi­sen sar­jan esi­kois­teos­ta ke­hut­tiin suo­ma­lai­sis­sa­kin sci­fi-fan­zi­neis­sa. Tus­kin­pa syynä ylen­kat­see­see­ni oli kir­jai­li­jan mor­mo­ni­taus­ta, vaan se, että Al­vin jou­tui fan­ta­sia­tul­van uh­rik­si ja En­der’s Ga­me taas tun­tui en­nak­koon pe­rus­tu­van jo niin usein nars­ku­tel­tuun ai­he­pii­riin.

Kah­des­ta en­simmäistä En­deer-ro­maa­nis­ta koot­tu ta­ri­na ai­na­kin tun­tuu jo näh­dyltä. Ul­koa­va­ruu­den ötököi­den in­vaa­sioon val­mis­tau­du­taan kou­lut­ta­mal­la esi­pu­ber­teet­ti­sis­ta nuo­ris­ta san­ka­rei­ta. Tur­han tu­tul­ta­han tämä kaik­ki tun­tuu. On Ro­bert Hein­lei­nin fa­sis­mi­ku­vaus­ta il­man kierää sa­tii­ria. On Kärpäs­ten her­raa ja Täh­tien so­taa. Tylsää.

Ai­na­kaan kir­jai­li­jal­la ei lie­ne huo­mat­ta­mis­ta, sillä hän ko­mei­lee poik­keuk­sel­li­sen laa­jan tuot­ta­ja­jou­kon en­simmäi­senä.