Seik­kai­lu­mie­li­nen toi­min­ta­ko­me­dia ja­los­ta ri­ta­ris­ta (Den­nis Quaid) ja la­jin­sa vii­mei­sestä lo­hikäär­meestä (Sean Con­ne­ry ää­nenä), jot­ka ki­mu­ran­tin ystä­vys­ty­mis­rii­tin jäl­keen pää­tyvät pa­ran­ta­maan maail­maan­sa.

My­kistävän plii­sus­ti al­ka­va ta­ri­na pai­not­taa alus­ta as­ti nau­ru­ja jän­ni­tyk­sen yli, mut­ta eri­lai­nen ka­ve­ruus­ta­ri­na al­kaa vä­hi­tel­len läm­metä ja yltää lo­pul­ta var­sin viih­dyttä­vil­le lin­joil­le. Tämä on kuin Aku An­kan ver­sio synkästä kes­kia­jas­ta, mut­ta puit­teet ovat kun­nos­sa, ti­lan­ne­ko­miik­ka pai­koin ki­vas­ti ve­dos­sa ja Sean Con­ne­ryn ää­ni yk­sin kan­tai­si pal­jon lep­sum­man­kin elo­ku­van.

Ai­koi­naan tämä oli merk­ki­paa­lu eri­kois­te­hos­tei­den sa­ral­la, jo­ka mai­nit­tiin mo­nes­ti he­ti Ju­ras­sic Par­kin ja­lanjäl­jissä, eikä efek­ti­sir­kus ole vieläkään pa­hem­min ku­lah­ta­nut. Te­hos­teet eivät sil­ti ole pääo­sas­sa, jos­kin kii­tos ylit­se­vuo­ta­van hölmöi­lyn sa­maa voi­si sa­noa myös ni­mekkäästä näyt­te­lijä­kaar­tis­ta. Con­ne­ryn ja Quai­din ohel­la tässä nähdään mm. Da­vid Thew­liss pa­ha­na ku­nin­kaa­na (ar­mol­li­sen ai­kai­sen näyt­te­lijä­vaih­don jäl­keen), Di­na Meyer kos­toa ja­noa­va­na idea­lis­ti­na, Pe­te Post­let­hwai­te pa­kol­li­se­na nar­ri­na ja Ja­son Isaacs jäl­leen ker­ran ra­kuu­na­na.