Väistämättä hie­man vä­linäytök­seltä mais­tu­va toi­nen epi­so­di ke­hit­te­lee hyvän ja pa­han vä­listä yh­tee­not­toa mauk­kaas­ti. Muis­ti­ku­vis­sa tämä tun­tui jäävän te­ho­se­koit­ti­men tyhjäkäyn­nik­si kah­den eri­no­mai­sen osan vä­lissä, mut­ta niin vain kat­set­ta on vai­kea ir­rot­taa ruu­dus­ta.

Ta­ri­na sy­ve­nee, ah­din­ko pa­he­nee ja epä­toi­voi­sis­ta to­dennäköi­syyk­sistä huo­li­mat­ta seik­kai­lu­hen­ki pi­hi­see lä­pi suur­ten vaa­ro­jen il­man tun­tu­vaa su­van­toa tai har­ha-as­kel­ta. Kaik­ki ta­ri­nan hah­mot tun­tu­vat ve­re­viltä -- van­hois­ta tu­tuis­ta löy­tyy uu­sia ker­rok­sia ja uu­det kas­vot omaa­vat kaik­ki oman puls­sin­sa. Laa­jan hah­mo­ka­val­kaa­din ja mah­dot­to­man vai­he­rik­kaan seik­kai­lun pyö­rittä­mi­nen on ko­van luo­kan saa­vu­tus sekä kir­jal­ta että elo­ku­val­ta, mut­ta työtä ei pysäh­dy ar­vos­ta­maan sillä tässä kaik­ki vain sol­juu vai­vat­to­man taia­no­mai­ses­ti.

Perä­ti yh­deksän le­vyn bok­si sisältää kaik­kien kol­men elo­ku­van teat­te­ri- ja ex­ten­ded edi­tion -ver­siot. Al­ku­peräi­set teat­te­ri­ver­siot on ku­kin pa­kat­tu yh­del­le omal­le le­vyl­leen ja pi­den­ne­tyt ver­siot ja­kau­tu­vat ai­na kah­den le­vyn yli.