Sir Te­ren­ce Rat­ti­gan (1911-1977) oli Eng­lan­nin me­nes­ty­neim­piä näy­telmä­kir­jai­li­joi­ta. 50-lu­vun lo­pul­la ”­nuor­ten vi­hais­ten mies­ten” työläis­ku­vaus­ten brit­tid­raa­ma syrjäyt­ti Rat­ti­ga­nin pie­ni­muo­toi­set, ylempää luok­kaa kä­si­tel­leet näy­telmät. Vii­me vuo­si­kym­me­ninä mai­ne on pa­lau­tu­nut. Mo­net Rat­ti­ga­nin tun­ne­tuim­mis­ta teok­sis­ta on so­vi­tet­tu myös elo­ku­vik­si, ku­ten Mie­hen var­jo (T­he Brow­ning Ver­sion), Wins­low’n kun­nia (T­he Wins­low boy) ja Eri pöy­dissä (Se­pa­ra­te Tab­les).

Rat­ti­ga­nin 50-lu­vun teks­tistä mu­kail­tu Syvän­si­ni­nen me­ri on Te­ren­ce Da­vie­sin en­simmäi­nen fik­tio vuo­si­kym­me­neen. Kir­jai­mel­li­nen käännös Syvä, si­ni­nen me­ri, oli­si oi­keam­pi. Pää­hen­kilö Hes­ter (Rac­hel Weisz) jou­tuu va­li­koi­maan kah­des­ta pa­has­ta: ”­be­tween the de­vil and the deep blue sea”. Hes­ter kai­paa jo­tain muu­ta kuin mitä avio­liit­to hil­li­tyn tuo­ma­ris­mie­hen, Sir Wil­liam Col­lye­rin kans­sa (Si­mon Rus­sell Bea­le) pys­tyy tar­joa­maan.

So­das­ta pa­laa­va lentäjä Fred­die (Tom Hidd­les­ton) herättää La­dy Col­lye­rin ui­nu­vat tun­teet. Mut­ta mies on so­ta­ko­ke­mus­ten trau­ma­ti­soi­ma. Fred­die on le­vo­ton eikä löydä paik­kaan­sa rau­han ajan työelämässä. Suh­de jou­tuu krii­siin, kun luon­teet ovat eri­lai­sia. Sir Wil­lia­mil­la oli tar­jot­ta­va­na vain Sha­kes­pea­ren so­net­te­ja. Fred­dien kans­sa fyy­si­nen yh­teys toi­mii, mut­ta Hes­ter ei löydä hä­nestä hen­kistä kump­pa­nia.

Pe­rib­rit­tiläi­seen ta­paan Sir Wil­lia­min äi­ti pitää ”­va­ro­vais­ta in­nok­kuut­ta” pa­rem­pa­na kuin ris­kial­tis­ta in­to­hi­moa. Fred­dien Hes­te­ril­le tar­joa­ma ruu­miil­li­nen rak­kaus on Wil­lia­mis­ta jo­tain ”p­ri­mi­tii­vistä”. Hes­te­ril­le se on luon­non­mu­kais­ta. Näyt­te­lijät ta­voit­ta­vat sa­na­va­lin­to­jen vi­vah­teet ää­nen­pai­nois­sa ja kat­seis­sa. Sekä Weisz, Hidd­les­ton että Bea­le ovat suu­ren­moi­sia.

B­ri­tan­nian ”­par­haak­si eläväk­si oh­jaa­jak­si” mai­nit­tu Da­vies, 65, val­loit­ti ai­ka­naan So­dan­kylässä it­sei­ro­ni­sel­la huu­mo­ril­laan sekä sä­vel­tai­teen ja ru­nou­den tun­te­muk­sel­laan. Da­vies herättää men­neen vä­kevään eloon ja mu­siik­ki on ai­na tär­keä osa­te­kijä. Juo­neen ei niinkään sat­sa­ta, vaan sisäi­seen ta­pah­tu­mi­seen. Jo­kai­nen het­ki on mer­ki­tyk­sel­li­nen, täynnä vä­ri­sevää tun­net­ta.

Oh­jaa­ja on hen­kilöil­leen ar­mol­li­nen. Ta­sa-ar­voi­nen nä­ke­mys koh­te­lee kaik­kia yk­silöitä ar­vok­kai­na ja osoit­taa heillä ole­van syynsä. Ann Mitc­hel­lin esittämä vuok­raemäntä, jo­ka ”ei kan­na­ta eikä tuo­mit­se” Hes­te­rin käytöstä, näyttää oman elämänlä­hei­sen esi­merk­kinsä rak­kau­des­ta, jos­sa pestään sai­raan puo­li­son la­ka­nat ja säi­ly­tetään elämän ar­vok­kuus.

Sek­si­koh­tauk­seen­kin Da­vies löytää yllättäen jo­tain uut­ta. Weis­zin ja Hidd­les­to­nin var­ta­lot eivät kiin­nitä huo­mio­ta kim­moi­suu­del­laan tai ame­rik­ka­lais­mal­li­sel­la rus­ke­tuk­sel­la. Eng­lan­nin vähäi­nen au­rin­ko, va­lol­ta suo­jaa­vat ras­kaat ver­hot ja säännös­te­ly­na­lai­nen ra­vin­to ovat teh­neet ih­mi­sistä kal­pei­ta. Pa­rin yh­teen kie­tou­tu­va val­koi­nen iho ko­ros­taa in­hi­mil­li­syyttä ja sa­mal­la suh­teen herkkää haa­voit­tu­vuut­ta.

Pysäyttä­vin lau­lu­koh­taus – sekä kat­so­jal­le että epä­toi­voi­sel­le Hes­te­ril­le – on maa­na­lai­sen ase­mal­la välähtävä muis­to pom­mi­tuk­ses­ta. Suo­jaan juos­sut vä­ki, her­rat ja työläi­set yh­dessä, lau­laa ir­lan­ti­lais­ta kan­sansä­velmää aa­vee­na kul­ke­vas­ta Mol­ly Ma­lo­nes­ta. Hes­ter sa­mais­tuu lau­lun Mol­lyyn. Rak­kaus ja elämä te­kevät ih­mi­sistä vael­ta­via aa­vei­ta, mut­ta jo­tain kau­nis­ta siitä­kin voi löytää.

A­lykkäässä ja tun­teik­kaas­sa elo­ku­vas­sa on fik­sua huu­mo­ria. Tai­de­mu­seoon mennään kat­so­maan imp­res­sio­nis­te­ja ”­mo­nen Mo­net’s­ta syystä”. Ker­ron­ta käyn­nis­tyy it­se­mur­hay­ri­tyk­sellä, mut­ta synkkä fil­mi ei ole. Hah­mois­sa on sit­keyttä nii­den kamp­pail­les­sa vä­hien va­lin­nan­mah­dol­li­suuk­sien kes­kellä. – Kaik­ki ei sentään ole kor­til­la, to­teaa Fred­die suu­del­les­saan Hes­te­riä. Ero ei ole lop­pu, vaan mah­dol­li­suus uu­teen kul­le­kin osa­puo­lel­le.

Syvän­si­ni­sen me­ren päätös on niin lä­hellä Hap­py En­diä kuin Te­ren­ce Da­vie­sin fil­missä on mah­dol­lis­ta. Ro­mant­ti­nen elo­ku­va ei ehkä ole ky­seessä, mut­ta kyllä­kin hy­vin tark­ka nä­ke­mys rak­kau­des­ta. Kat­so­ja voi suh­tau­tua jo­ko va­ro­vai­ses­ti tai in­to­hi­moi­ses­ti. (HB)