Li­kai­nen Har­ry jou­tui kes­kel­le ko­vaa 1970-lu­vun alun yh­teis­kun­ta­kes­kus­te­lua. Li­be­raa­lit hauk­kui­vat la­kia omin päin lu­ke­van et­sivän uus­fa­sis­tik­si, mut­ta suu­ri yleisö saat­toi tun­tea to­ki toi­sin. Jos­sain vai­hees­sa saat­taa ol­la, että ve­ny­te­tyn pin­na ei riitä, kun yh­teis­kun­nan tur­va­verk­ko kär­sii pe­rin suu­ris­ta au­kois­ta.

Ny­ky­kat­san­nos­ta li­be­raa­lit oli­vat hie­man väärässä. Don Sie­ge­lin tar­koi­tus oli ku­va­ta vä­ki­val­lan nur­jaa puol­ta, jos­sa ra­ja-ai­dat häi­pyvät. Elo­ku­va on eh­dot­to­mas­ti vä­ki­val­lan vas­tai­nen. Har­ry on uh­ri siinä missä psy­ko­paa­tin palk­ka­mur­haa­jan (hur­ja An­dy Ro­bin­son) kal­toin­koh­del­lut kan­sa­lai­set­kin. Avain­koh­tauk­sek­si voi nyt nos­taa sen, kun Har­ry vie­rai­lee haa­voit­tu­neen kol­le­gan­sa tykönä: Har­ry tun­tuu hel­pot­tu­neel­ta kuul­tuaan tämän jättävän po­lii­sin työn.

E­lo­ku­va on kestä­nut hy­vin ai­kaa, kun ot­taa huo­mioon, kuin­ka usein tämä on tul­lut te­le­vi­sios­ta ja jul­kais­tu uu­si­na vi­deo­ver­sioi­na. Dia­lo­gi kir­joi­tet­tiin niin tiu­kas­ti, että mo­nis­ta to­kai­suis­ta on tul­lut osa po­pu­laa­ri­kult­tuu­rin py­syvää sa­nas­toa. Ja ai­na nämä ha­luaa kuul­la ja nähdä uu­des­taan muu­ta­man vuo­den vä­lein. Mistä muus­ta toi­min­tae­lo­ku­vas­ta voi sa­noa näin?