Zor­ro — van­ha ket­tu

Mar­tin Camp­bel­lin oh­jaa­ma Zor­ron naa­mio on täy­si­pai­noi­nen ro­mant­ti­nen seik­kai­lu, jos­ta per­heen pie­nim­piä lu­kuun ot­ta­mat­ta voi­vat naut­tia mo­nen ikäi­set tytöt ja po­jat. Uu­des­sa See­lan­nis­sa syn­ty­nyt, Eng­lan­nis­sa tv-oh­jaa­ja­na mai­nee­seen nous­sut ja lo­pul­ta Yh­dys­val­tain mark­ki­noil­le pit­kien elo­ku­vien pa­riin siir­ty­nyt elo­ku­van­te­kijä on on­nis­tu­nut Zor­ros­sa pa­rem­min kuin oli lu­pa odot­taa,.

Jo Kul­tai­nen silmä, mai­nio Bond-jännä­ri vuo­del­ta 1995, osoit­ti Camp­bel­lin ky­vyt, mut­ta Zor­ron naa­mion jäl­keen toi­voi­si, että hän oli­si oh­jan­nut kaik­ki vii­me vuo­sien pie­leen men­neet his­to­rial­li­set seik­kai­luk­las­si­kot. Voi vain ku­vi­tel­la, miltä Mus­ta­naa­mio, Ro­bin Hood, Rau­ta­naa­mio ja vielä Kur­kun­leik­kaa­jien saa­ri­kin oli­si­vat näyttä­neet tämmöi­sen tai­ta­jan te­ke­minä.

Fil­min kä­si­kir­joi­tuk­sen työstä­mi­sessä pa­ker­si perä­ti vii­si idea­nik­ka­ria. Yllättävää kyllä, tu­lok­se­na ei ole se­ka­sot­ku, vaan van­han Ka­li­for­nian vä­rikkään his­to­rian kään­teitä va­paas­ti hyö­dyntävä, jän­tevä mie­li­ku­vi­tus­ta­ri­na. Zor­ron naa­mio ta­pah­tuu 1800-lu­vun al­ku­kym­me­ninä, jol­loin val­ta Ka­li­for­nias­sa vaih­tui Es­pan­jal­ta Mek­si­kol­le. Maao­mai­suus siir­ret­tiin ka­to­li­sel­ta kir­kol­ta van­hoil­le yli­mys­su­vuil­le. Seu­ra­si ka­pi­noi­ta ja haa­vei­ta oman ta­sa­val­lan pe­rus­ta­mi­ses­ta. Vii­mein Ka­li­for­nia lii­tet­tiin so­dal­la Yh­dys­val­toi­hin, kun ei Mek­si­ko suos­tu­nut sitä ra­has­ta luo­vut­ta­maan.

Viit­ta­san­ka­ri vaih­tuu

Muis­ta yli­myk­sistä poi­ke­ten Don Die­go (Ant­ho­ny Hop­kins) vä­littää kan­san hy­vin­voin­nis­ta ja tais­te­lee sik­si Zor­ro­na sor­ta­jia vas­taan. Kun ikä al­kaa pai­naa, on ai­ka luo­pua naa­mios­ta ja et­siä seu­raa­ja, jo­ka jat­kai­si urotöitä. Sel­lai­nen osuu­kin tiel­le, vir­ka­heit­to ban­diit­ti ni­meltä Ale­jand­ro (An­to­nio Ban­de­ras). Mut­ta mi­ten tästä kar­vai­ses­ta, hai­se­vas­ta ros­vos­ta sai­si muo­kat­tua su­la­vakäytök­si­sen san­ka­rin?

Van­han Zor­ron ope­tuk­set lan­kea­vat otol­li­seen maa­perään. Ale­jand­rol­la on it­sellään­kin ka­la­vel­ko­ja mak­set­ta­va­na val­lan­pitä­jil­le. Oma­hyväi­sestä pel­lestä su­keu­tuu ai­kaa myö­ten mes­ta­rin­sa ar­voi­nen oi­keu­den ri­ta­ri. Ban­de­ras lois­ti Al­mo­do­va­rin fil­meissä, mut­ta ame­rik­ka­lai­se­lo­ku­vien huo­nos­ti is­tu­vis­sa roo­leis­sa ura on tak­kuil­lut. Nyt täh­ti pu­reu­tuu in­nol­la lap­suu­ten­sa la­ti­no­san­ka­riin ja naut­tii sil­minnäh­den. Ban­de­ras yllättää­kin haus­ka­na ja osaa­va­na näyt­te­lijänä. Eikä se ul­konäkökään tässä ta­pauk­ses­sa hai­tak­si ole.

Hop­kins on fil­min ank­ku­ri, ke­vyen sar­jan seik­kai­lul­le pai­noa tuo­va ja us­kot­ta­vuut­ta an­ta­va isä­hah­mo. Van­han Zor­ron suh­de hä­neltä lap­se­na riis­tet­tyyn tyttä­reen, Ele­naan, te­kee elo­ku­vas­ta myös vah­van su­ku­ta­ri­nan. Cat­ha­ri­ne Ze­ta-Jo­nes näyt­te­lee tytärtä leis­ku­vas­ti. Yh­teis­työ su­juu, ovat­han Hop­kins ja Ze­ta-Jo­nes mo­lem­mat wa­le­si­lai­sia ja esiin­ty­neet yh­dessä myös teat­te­rin pa­keil­la.

Z – hän elää

Zor­ron naa­mion run­saat miek­kai­lu­koh­tauk­set ovat il­miömäi­siä. Hu­vin ja jän­ni­tyk­sen yh­distä­mi­nen tuo mie­leen tyy­li­la­jin pe­rin­teet Er­roll Flyn­nin ja Burt Lan­cas­te­rin

par­hail­ta päi­viltä. Jouk­ko­koh­tauk­sis­ta ei vauh­tia puu­tu, rat­su­mie­het ja so­ti­laat il­mes­tyvät kuin maas­ta pol­kais­ten. Toi­saal­ta tun­ne­pi­toi­set ja taus­toit­ta­vat kes­kus­te­lut on lo­mi­tet­tu elo­ku­vaan niin har­ki­ten ja tyy­likkääs­ti, et­tei kel­lon vil­kui­lu käy mie­lessä.

P­hil Me­heu­xin ko­mea ku­vaus on lu­ku sinänsä. Il­ta­va­lais­tu ranc­hi, juh­laan ko­ris­tel­tu tans­si­sa­li, luo­lat, van­ki­tyrmät ja or­ja­työllä yllä­pi­det­ty kul­ta­kai­vos, ovat Zor­ron naa­mion vaih­tu­via, silmää kii­hot­ta­via ta­pah­tu­ma­paik­ko­ja. Oh­jaa­jal­la ja ku­vaa­jal­la on ai­kaa myös yk­si­tyis­koh­dil­le. Öi­sellä pel­lol­la lie­keh­tivä Z-kir­jain jää mie­leen. Tär­keimpänä pi­detään kui­ten­kin yh­tenäistä ko­ko­nai­suut­ta. Sik­si jo­kai­ses­sa koh­tauk­ses­sa hei­jas­tuu­kin sy­vem­pi ymmär­rys siitä, mi­hin suun­taan ker­to­mus­ta viedään ja millä kei­noin pe­ril­le päästään.

Zor­ron naa­mion en­simmäi­sessä ku­vas­sa nähdään kah­den nuo­ren po­jan ute­liaat ja odot­ta­vat silmä­pa­rit. Se on oi­val­li­nen lähtö­koh­ta kai­kil­le tu­tun, ihan­teel­li­sen san­ka­rin esiin­mars­sil­le. Camp­bel­lin hie­no teos hyö­dyntää klas­sis­ten poi­ka­kir­jo­jen ase­tel­mia (mm. Mon­te Cris­ton krei­viä), mut­ta näytök­sessä mi­nul­le sel­vi­si, että Zor­ro on van­has­taan ol­lut myös tyttö­jen ihan­ne. Ja An­to­nio Ban­de­ra­sin jäl­jiltä var­mas­ti vas­te­des­kin. (HB)