Da­vid Ma­me­tin ju­jut­su-e­lo­ku­va on kuin pyt­ti­pan­nu vii­den täh­den ra­vin­to­las­sa — tut­tua hut­tua tar­joil­tu­na epä­ta­val­li­sen jäh­mein elein ja va­ka­val­la il­meellä. Eri­koi­nen se­koi­tus toi­mii oi­keas­taan tah­to­mat­taan var­sin haus­kas­ti, mut­ta syväa­na­lyyt­tistä draa­maa odot­ta­va ja toi­saal­ta tes­tos­te­ro­ni-nu­ja­koin­tia odot­ta­va kat­so­ja ovat var­mas­ti yhtä­lail­la ih­meissään. Tuo­tan­toar­vot ovat asial­li­set ja tun­nel­ma elo­ku­van lä­pi hyvä, mut­ta ha­ja­nai­nen ja en­nal­ta-ar­vat­ta­va juo­ni, sekä lähtö­koh­dat huo­mioi­den har­mil­li­sen lat­tea dia­lo­gi pai­na­vat tämän lo­pul­ta pelkäk­si ku­rio­si­tee­tik­si. It­se ju­jut­su-liik­keet kui­ten­kin miel­lyttä­nevät la­jin har­ras­ta­jia, joi­hin vio­le­tin vyön omaa­va oh­jaa­ja­kin kuu­luu.

Ta­ri­na pyö­rii ju­jut­su-sa­lin köyhän omis­ta­jan ympä­rillä, jo­ka on ko­ko elämänsä välttä­nyt ra­ha­ke­hiä kos­ka se vei­si terän la­jin to­del­li­ses­ta ar­vos­ta­mi­ses­ta. Rön­syi­levän ta­pah­tu­ma­ket­jun kaut­ta mies kui­ten­kin pää­tyy ot­ta­maan mit­taa vas­tus­ta­jis­taan niin kehässä kuin vääjäämättä myös sen ul­ko­puo­lel­la.