At­lan­tic Film, dvd-a­lan uu­si toi­mi­ja Suo­mes­sa, on jul­kais­sut syk­syllä kak­si elo­ku­va­his­to­rial­li­ses­ti ohit­ta­ma­ton­ta mykän fil­min klas­sik­koa Fritz Lan­gin tuo­tan­nos­ta: Tri Ma­bu­se (1922) ja Met­ro­po­lis (1927). Sa­maan ai­kaan ovat meillä Scant­ra­den toi­mes­ta il­mes­ty­neet myös Lan­gin en­simmäi­set ää­nie­lo­ku­vat M – kau­pun­ki et­sii mur­haa­jaa (1931) sekä yli­voi­mai­sen ri­kol­lis­hah­mo Ma­bu­sen rötös­te­lystä ker­to­va jat­ko-o­sa Toh­to­ri Ma­bu­sen tes­ta­ment­ti (1933).

Mes­ta­rioh­jaa­jan tuo­tan­nos­ta ei meillä aiem­min ole dvd:llä jul­kais­tu kuin myö­hemmän, ame­rik­ka­lai­sen kau­den hie­no Gangs­te­ri­ku­nin­gas (1953). Lang-e­lo­ku­vien vyö­ry on siis syk­syn ta­paus ja kult­tuu­ri­te­ko. Kaik­ki em. neljä elo­ku­vaa ovat vii­den täh­den fil­mejä, jo­kai­sel­le elo­ku­van­har­ras­ta­jal­le oleel­li­sia merk­kitöitä. Mitään kuol­lei­ta klas­sik­ko­ja ne eivät suin­kaan ole, vaan ny­ky­kat­so­jaa­kin viih­dyttävää, kiih­dyttävää elo­ku­vaa.

M – kau­pun­ki et­sii mur­haa­jaa on yk­si mai­neik­kaim­mis­ta Lan­gin elo­ku­vis­ta. Fil­mi toi laa­jem­paan tie­toi­suu­teen sekä oh­jaa­jan­sa että Lan­gin teat­te­ris­ta pääo­saan löytämän Pe­ter Lor­ren, jon­ka iki­muis­toi­sin fil­mi M on. To­sin lap­se­no­mai­sen ja per­vers­sin tap­pa­jan tul­kin­ta väistämättä lei­ma­si näyt­te­lijän myö­hem­piä, kiin­toi­sia­kin elo­ku­va­roo­le­ja. Myös Hitch­cock käyt­ti Lor­rea en­simmäi­sessä ver­sios­sa elo­ku­vas­taan Mies jo­ka tie­si lii­kaa (1934) ja toi­sen ker­ran Sa­lai­ses­sa asia­mie­hessä (1936). Kuu­lui­han Lor­re Ca­sab­lan­can­kin (1942) va­kio­ka­lus­toon ja oli ki­ha­rapäi­nen li­ma­nul­jas­ka Joel Cai­ro Mal­tan hau­kas­sa (1941).

F­ritz Lang (1890 Wien – 1976 Los An­ge­les) te­ki M:n, en­simmäi­sen ää­nie­lo­ku­van­sa, pa­ri vuot­ta sen jäl­keen, kun hä­nen brit­ti­ver­rok­kin­sa Alf­red Hitch­cock oli jo eh­ti­nyt ko­keil­la ääntä Puh­tau­den lun­nais­sa (1929). Lang käyttää fil­missään pitkähköjä­kin ää­nettö­miä jak­so­ja ja otok­sia niin, että ne ny­kynäkö­kul­mas­ta tun­tu­vat osin jo­pa vie­raan­nut­ta­vil­ta, jos­kin vai­kut­ta­vil­ta te­ho­kei­noil­ta. Ää­nettö­myys ko­ros­taa tyhjän ul­la­kon au­tiut­ta, kun tyttö­lap­si on ka­don­nut ja vain hä­nen vaat­teen­sa ovat na­rul­la kui­vu­mas­sa ja muis­tut­ta­mas­sa. Ää­nen pois­sao­lo au­tioit­ti myös öi­sen toi­mis­to­ra­ken­nuk­sen käytä­viä ja kolk­ko­ja pi­ho­ja uh­kaa­van pa­haen­tei­sik­si. Myös po­lii­sin rat­sian val­mis­te­lu tii­vistää öistä tun­nel­maa ver­kon ki­ris­tyessä sa­la­ka­pa­kan ympä­rillä, kun­nes po­lii­sin pil­li ujel­taa merk­kinä is­kuo­pe­raa­tion al­ka­mi­ses­ta. Ny­ky­kat­so­ja kiin­nittää huo­mio­ta hil­jai­suu­teen, kun 30-lu­vun yleisö var­maan­kin pi­ti myk­kiä ku­via nor­maa­lei­na ja ihas­te­li Lan­gin ta­paa vyö­ryttää ääntä kan­kaal­le hil­jais­ten jak­so­jen jäl­keen kuin yhtäk­kiä il­moil­le räjähtävänä kau­pun­ki­sin­fo­nia­na.

E­lo­ku­van in­noit­ta­ja­na on pi­det­ty pa­ria vuot­ta te­koa­jan­koh­taa aiem­min Düs­sel­dor­fia ter­ro­ri­soi­nut­ta sar­ja­mur­haa­jaa, Pe­ter Kür­te­nia, vaik­ka Lor­ren esittämä Hans Bec­kert on­kin hah­mo­na hy­vin eri­lai­nen. Fil­mi­ta­ri­nas­sa Bec­kert hou­kut­te­lee pik­ku­tyttöjä mu­kaan­sa ma­kei­sil­la ja il­ma­pal­loil­la. Po­lii­si aloit­taa laa­jat et­sinnät ja rat­siat. Kun tämä häi­rit­see kau­pun­gin ri­kol­lis­ten ar­kipäivää, päättää ala­maail­ma jär­jestäy­ty­nei­den kerjäläis­ten avul­la jäl­jittää tap­pa­jan, jo­ta hal­vek­si­taan te­ko­jen­sa täh­den myös kri­mi­naa­lien pii­reissä. Ala­maail­ma jär­jestää Bec­ker­til­le näytö­soi­keu­denkäyn­nin, jon­ka lop­pu­tu­los tun­tuu selvältä: saas­ta on hä­vi­tettävä – ja ri­kol­li­nen jär­jes­tys pa­lau­tet­ta­va.

F­ritz Lan­gin ja hä­nen sil­loi­sen vai­mon­sa Thea von Har­boun kä­si­kir­joi­tus on ra­ken­teel­taan ne­ro­kas rin­nas­taes­saan po­lii­sin ja ri­kol­lis­ten or­ga­ni­soi­dut jäl­ji­tys­tek­nii­kat pe­rim­miltään sa­man­lai­sik­si ja yhtä te­hok­kaik­si – ja ri­kol­li­set eh­tivät en­sin. M on­kin kuin 30-lu­vun CSI-sar­ja, jos­sa ri­kos­paik­ka­tut­ki­jat te­kevät työtään. Fil­missä esi­tellään en­simmäi­sen ker­ran ri­ko­set­sivä Karl Loh­man­nin hah­mo. Lang käyt­ti Ot­to Wer­nic­ken esittämää po­lii­sia vielä Toh­to­ri Ma­bu­sen tes­ta­men­tis­sa (1933). Sen fil­min näy­telmä­kir­jai­li­ja Art­hur Mil­ler nä­ki ja kek­si siitä ni­men Kaup­pa­mat­kus­ta­jan kuo­le­man pää­hen­kilöl­le, Wil­ly Lo­ma­nil­le.

Loh­man­nia on käy­tet­ty myös myö­hem­missä Ma­bu­se-e­lo­ku­vis­sa, mut­ta niissä et­sivä­hah­moa esit­ti Gert ”­Kul­ta­sor­mi” Frö­be. Wer­nic­ken tul­kin­nas­sa po­lii­si on tu­pa­koi­va, pyy­levän lup­sak­ka Maig­ret-hah­mo, jol­le ri­kok­sen te­kijä pal­jas­tuu yhtä hy­vin oi­val­ta­vien tut­kin­ta­me­ne­tel­mien kuin yllättävän sat­tu­man­kin avul­la. Kuu­lus­te­lus­sa käy­tetään vilp­piä­kin, jot­ta tun­nus­tus saa­daan esiin. Omal­la ta­hol­laan gangs­te­rit käyttävät vä­ki­val­taa, jot­ta var­tio­mie­heltä saa­daan tie­to­ja tur­vajär­jes­telmästä, et­tei po­lii­sia hä­ly­tettäi­si pai­kal­le, kun tap­pa­jaa ha­ra­voi­daan kont­to­ri­ra­ken­nuk­sen ul­la­kol­ta. Mo­lem­mil­la ryh­millä on omat te­hok­kaat me­to­din­sa.

Po­lii­si pro­fi­loi sar­ja­mur­haa­jaa ja päättää seu­loa kaik­ki va­paal­la ja­lal­la ole­vat epäil­lyt, joil­la voi­si ol­la tai­pu­mus­ta ky­sei­siin ri­kok­siin. Bec­ker­tin ni­mi tu­lee esiin, jon­ka jäl­keen nuus­ki­jat ja sor­menjäl­ki­tut­ki­jat käyvät hä­nen asun­nos­saan et­simässä kynän pai­nau­mia puus­ta tai sor­menjäl­kiä, joi­ta voi­si ver­ra­ta pak­ko­miel­tei­sen mur­haa­jan leh­distöl­le lä­hettä­miin vies­tei­hin. Vies­teissään Bec­kert il­moit­taa, että kos­ka po­lii­si ei saa häntä kiin­ni, hä­nen on pak­ko tap­paa lisää.

Kon­nil­la on omat eri­kois­mie­hensä. Po­lii­sipääl­lystön ko­kous­taes­sa, myös ri­kol­lis­lii­gat neu­vot­te­le­vat ti­lan­tees­ta sa­maan ai­kaan. Ri­kol­lis­ten esit­te­ly­jak­sos­sa kä­den­tai­to­ja esi­tellään kort­ti­tem­puin, myö­hem­min kont­to­riin tun­keu­du­taan luk­koeks­per­tin tai­doil­la: jo­kai­seen oveen löy­tyy tii­rik­kan­sa.

Po­lii­sin ja ri­kol­lis­ten ohel­la ta­ri­nas­sa on kol­mas jär­jestäy­ty­nyt or­ga­ni­saa­tio, kerjäläi­set. Lang näyttää meil­le kerjäläis­ten ”pörs­sin”, jos­sa päivän saa­liit, mak­ka­ra ja mar­me­la­di, mi­ta­taan ja hin­noi­tel­laan. Lan­gin esittämässä, tar­kan jär­jes­telmäl­li­syy­den ja liu­ku­hih­na­mai­sen toi­min­nan ku­vauk­ses­sa on jo­tain sa­maa, mitä Mar­tin Scor­se­se on ma­fiae­lo­ku­vis­saan käyttä­nyt yrit­te­liäi­syy­den ”­va­senkä­ti­sen muo­don” hah­mo­tuk­seen (e­sim. Ca­si­no, 1995).

Mur­haa­ja esi­tellään en­sin vain hat­tupäi­senä var­jo­na, jo­ka hei­jas­tuu pylvää­seen lii­mat­tua et­sintä­kuu­lu­tus­ju­lis­tet­ta vas­ten. Kuu­lem­me myös Bec­ker­tin vi­hel­lyk­sen – jo­ta väi­tetään Lan­gin it­sensä te­kemäk­si ää­nek­si – eli tee­man Grie­gin Vuo­ren­peik­ko­jen tans­sis­ta, jo­ka lo­pul­ta koi­tuu tap­pa­jan koh­ta­lok­si. So­kea il­ma­pal­lo­kaup­pias tun­nis­taa vi­hel­lyk­sen, yh­distää sen mur­haan ja joh­dat­taa kerjäläis­ten par­tion Bec­ker­tin jäl­jil­le. Mur­haa­jas­ta tu­lee myös erään­lai­nen peik­ko, hir­viö, kun ka­tu­kah­vi­las­sa Bec­kert peit­tyy puu­tar­haköynnös­ten taak­se lä­hes nä­kymättö­miin – ja myö­hem­min ul­la­kon säi­ly­tyshä­kin ris­ti­kon taak­se var­jo­jen pii­loon.

E­lo­ku­van M-kir­jain, jo­ta usein on käy­tet­ty ju­lis­teis­sa, ja poik­keuk­set­ta myös dvd-jul­kai­su­jen kan­siai­heis­sa, mer­kit­see mur­haa­jaa. Bec­ker­tin var­jos­ta­ja piirtää sen lii­dul­la käm­me­neensä ja hie­rai­see sitä sit­ten tap­pa­jan ta­kin­selkä­myk­seen, jot­ta muut­kin py­syvät hä­nen kan­noil­laan. On rii­pai­se­vaa, että uh­ri pyr­kii aut­ta­maan it­se teos­sa ta­vat­tua uh­kaa­jaan­sa yrittäessään pyyh­kiä lii­tu­tah­ran ”­kil­tin sedän” har­teil­ta. Sa­mal­la ta­voin sydäntä sär­kevä on aiem­pi koh­taus, jos­sa tyttö nos­taa maas­ta Bec­ker­tin pu­dot­ta­man veit­sen.

Hyytävää tun­nel­maa elo­ku­va luo jo alus­saan, jos­sa las­ten pii­ri pi­hal­la leik­kijöitä pe­listä kar­sies­saan lau­laa kau­hu­lo­rua kir­ves­sur­maa­ja­me­ri­mie­hestä, jo­ka tu­lee ja tap­paa. Pyyk­ki­tu­vas­ta par­vek­keel­le saa­pu­va äi­ti kieltää lau­la­mas­ta ja tie­dot­taa sa­mal­la kat­so­jal­le, että sar­ja­mur­haa­ja on ol­lut jo liik­keellä jon­kin ai­kaa en­nen ta­ri­nan al­kua. Yhtä te­hok­kaas­ti Lang jat­kaa ker­ron­taa, kun huo­mio siir­tyy toi­seen, las­ta kou­lus­ta ko­tiin odot­ta­vaan äi­tiin tämän ar­ki­sis­sa puu­his­sa. Pöytä ka­te­taan, kel­lo käy, mut­ta las­ta ei kuu­lu eikä näy ko­tio­vel­la eikä kier­re­por­tai­kos­sa. Otok­set tyhjästä, val­miik­si ka­te­tus­ta pöydästä ja au­tios­ta ul­la­kos­ta pyyk­ki­na­rui­neen säestävät, kun äi­ti huu­taa tus­kaan­sa ik­ku­nas­ta.

Va­paal­la ja­lal­la ole­van mur­haa­ja ai­heut­taa vai­no­har­hais­ta pa­niik­kia kau­pun­gil­la. Jo­kais­ta lap­sen lä­hellä käyvää ohi­kul­ki­jaa epäillään ja vää­rinkä­si­tyk­set lisäävät lynk­kau­salt­tiut­ta. Po­lii­seil­ta vaa­di­taan tu­lok­sia, jo­ten rat­sioi­ta lisätään ja ri­kol­li­set pan­naan ah­taal­le pi­meissä ka­pa­kois­saan.

Lang käyttää kieh­to­via ku­va­kul­mia näyttäessään ylä­kul­mas­ta ri­kos­pai­kan tark­kaa ha­ra­voin­tia. Sa­mal­la pu­he­lin­kes­kus­te­lu toi­mii ku­van ul­koi­se­na se­los­tuk­se­na ta­pah­tu­mis­ta ja tut­kin­nan edis­ty­mi­sestä. Rin­nak­kai­sin otok­sin ku­va­taan po­lii­sien ja ri­kol­lis­ten yh­teistä pul­maa, kun kum­man­kin edus­ta­jat sa­vui­sis­sa sa­lon­geis­saan poh­ti­vat, mitä tehdä on­gel­man rat­kai­se­mi­sek­si. Fritz Ar­no Wag­ne­rin ka­me­ra myös kul­kee, eikä jää al­ku­vai­heis­saan ole­van ää­ni­tek­nii­kan or­jak­si. Ka­me­ra pyrähtää len­toon pa­ke­ne­van Beck­man­nin perään roh­kein, pit­kin liik­kein.

Poh­ja­pii­rus­tuk­set, hä­ly­tysjär­jes­telmän yk­si­tyis­koh­dat, reikä­kor­tit, ar­kis­toin­ti ja sor­menjäl­ki­ku­vat, me­ka­nii­kan ja mit­tauk­sen järkähtämätön lo­giik­ka, ovat tek­nii­kas­ta kiin­nos­tu­neen Lan­gin tar­kas­ta ja pe­rus­teel­li­ses­ta il­mai­sus­ta naut­ti­van silmän koh­tei­ta elo­ku­vas­sa, jo­ka toi­mii kuin kel­lo­pe­li. Vi­suaa­li­ses­ta il­meik­kyy­destä ker­too se­kin, että myös ri­kos­tut­kin­ta­ra­port­ti muut­tuu sil­mien edessä teks­tistä ku­vik­si.

Mut­ta kai­kes­sa suun­ni­tel­mal­li­suu­des­sa on ai­na jo­kin auk­ko tai heik­ko lenk­ki. Bec­ker­tillä se on ta­va­ra­merk­kimäi­nen vi­hel­lys, ri­kol­li­sil­la unoh­dus, jo­ka jättää to­ve­rin pu­laan ja po­lii­sien kuu­lus­tel­ta­vak­si. Toi­min­nan jäl­ki­mai­nin­geis­sa Lang ja Wag­ner näyttävät kuin still­ku­vi­na si­dot­tu­ja var­ti­joi­ta, mur­ret­tu­ja ovia ja sei­niä. (Tois­tues­saan sa­mat ku­vat to­sin vai­kut­ta­vat jo hie­man liial­li­sel­ta ker­tauk­sel­ta.)

Pe­ter Lor­ren Bec­kert ja Wer­nic­ken po­lii­si Loh­mann ovat unoh­tu­mat­to­mia hah­mo­ja. Lor­ren mur­haa­ja on lä­hellä per­vers­sin hir­viön ka­ri­ka­tyy­riä, kun näyt­te­lijän ta­va­ra­merk­kimäi­sen suu­ret silmät tun­tu­vat pul­lis­tu­van hädässä ulos silmä­kuo­pis­ta. Wer­nic­ken näyt­te­le­mi­nen on re­hevää ja ny­ky­ma­kuun tur­han­kin re­vit­te­levää, elämää suu­rem­paa. Kum­pi­kin te­kevät sil­ti oi­val­lis­ta työtä, eikä ku­kaan nämä roo­lit näh­tyään voi niitä unoh­taa. Loh­man­nil­la to­sin on enemmän­kin an­net­ta­vaa Toh­to­ri Ma­bu­sen tes­ta­men­tis­sa, mut­ta Lor­rel­le M oli huip­pu­het­ki.

”Et­te voi vain mur­ha­ta mi­nua! Vaa­din, että mi­nut luo­vu­te­taan po­lii­sil­le! Ha­luan oi­kean oi­keu­den eteen!” Näin Bec­kert va­lit­taa kon­nien näytö­soi­keu­denkäyn­nissä. Hän puo­lus­taa it­seään kui­ten­kin, tap­po­tuo­miol­ta vält­tyäk­seen. ”­Te oli­sit­te voi­neet opis­kel­la tai tehdä työtä vält­tyäk­sen­ne ri­kol­li­suu­del­ta, mut­ta olet­te vain lais­ko­ja. Minä en voi it­sel­le­ni mitään!” Bec­kert väittää, että häntä pii­naa ”­tu­li, ää­ni, tus­ka”. ”­Minä it­se seu­raan it­seä­ni, en pää­se it­seltä­ni pa­koon. Kans­sa­ni juok­se­vat äi­tien ja las­ten haa­mut.”

Myös Bec­ker­tin kon­naoi­keu­denkäyn­nin ”­puo­lus­tu­sa­sia­na­ja­ja” ve­toaa mur­haa­jan mie­len­vi­kai­suu­teen. Mies on syyn­ta­kee­ton, lääkä­rin, mie­li­sai­rau­den hoi­don sekä asial­li­sen oi­keu­denkäyn­nin tar­pee­seen. Tässä tun­tuu kuu­lu­van Lan­gin jär­jen ää­ni mas­san, kan­sa­lais­ten ja ala­maail­man, lynk­kaus­men­ta­li­tee­tin kes­kellä.

Fil­min an­sio on kui­ten­kin se, että kieh­to­va sar­ja­mur­haa­ja­hah­mo ei sil­ti omi vii­meistä ku­vaa. Alus­sa niin huo­lel­la esi­tel­ty ra­kas­ta­va äi­ti­hah­mo pa­laa su­ru­pu­vus­sa vii­mei­seen ku­vaan, sii­hen jo­ka nähdään kah­den oi­keu­denkäyn­ti­ti­lan­teen – ala­maail­man ja lain­mu­kai­sen – jäl­keen. Äi­ti sa­noo koh­ta­lo­to­ve­rien­sa kes­kellä, et­teivät oi­keu­den päätös ja tuo­mio tuo tytärtä ta­kai­sin. ”­Meidän täy­tyy pitää vielä pa­rem­paa huol­ta lap­sis­tam­me.”

E­lo­ku­val­li­nen kek­se­liäi­syys löy­si huip­pun­sa jo var­hain. Venäläi­nen Ei­sens­tein, brit­ti Hitch­cock ja itä­val­ta­lai­nen Lang oli­vat elo­ku­va­kie­len suu­ria ke­hittä­jiä. Kuu­lui­sa on Hitch­coc­kin leik­kaus, jos­sa mur­ha­tun uh­rin löytäjän suu avau­tuu kil­jah­duk­seen, mut­ta ku­va vaih­tuu­kin ju­nan­pil­liin. Lan­gil­la vas­taa­va oi­val­lus on la­ko­ni­suu­des­saan jä­ri­syttäväm­pi. Bec­ker­tin hir­mu­teos­ta näy­tetään, kat­so­jal­le ar­mol­li­ses­ti, vain jäl­kinäytös. Tytön elo­ku­van alus­sa pom­pot­te­le­ma ku­mi­pal­lo vie­rii pen­sai­kos­ta, il­ma­pal­lo lan­koi­neen ko­hoaa il­maan. Myö­hem­min vielä, ala­maail­man oi­keu­denkäyn­nissä Bec­kert jou­tuu koh­taa­maan tun­nis­ta­jan­sa, so­kean il­ma­pal­lo­kaup­piaan. Etua­lal­la nä­kyvä il­ma­pal­lo­hah­mo tah­rau­tu­nees­sa vei­key­dessään ku­vas­tuu kat­so­jal­le ja Bec­ker­til­le pik­ku­tytön haa­mu­na, ra­jan ta­kaa esiin pon­nis­ta­va­na syytök­senä.

Toi­sin kuin Scant­ra­den jul­kai­se­man dvd-le­vyn ta­ka­kan­si­teks­tissä sa­no­taan, elo­ku­vas­sa po­lii­si ei to­del­la­kaan ”­palk­kaa ala­maail­maa avuk­seen” kau­pun­kia ter­ro­ri­soi­van lap­si­mur­haa­jan kiin­ni­saa­mi­sek­si. Kyllä ri­kol­li­set kek­sivät idean ihan it­se, jot­ta ”­nor­maa­li” kri­mi­naa­li toi­min­ta voi­si rau­has­sa mu­hia ja ku­kois­taa, il­man pel­koa koh­tuut­to­mis­ta rat­siois­ta ja po­lii­sin seu­ran­nas­ta, jo­ka hait­taa rei­lun ri­ko­sy­rittäjän kuu­ta­mou­ra­koin­tia. ”­Me­nem­me kon­kurs­siin, el­lem­me saa pa­lau­tet­tu jär­jes­ty­neitä olo­ja” tus­kai­lee nah­ka­tak­ki­nen, knal­lipäi­nen kon­na­po­mo, Mag­rit­ten tum­mia hah­mo­ja muis­tut­ta­va Schrän­ker (Gus­taf Gründ­gens) ai­nais­ta kä­ve­ly­kep­piään ko­pis­tel­len. ”­Me har­joi­tam­me am­mat­tiam­me, mut­ta sillä pe­dol­la ei ole elä­mi­sen oi­keut­ta!”

S­cant­ra­den Lang-jul­kai­sua voi kii­tellä. Ko­te­los­sa pi­tuu­dek­si il­moi­te­taan 102 min., mut­ta fil­mi kestää 105 mi­nuut­tia, vaik­ka ko­ko­nais­kes­tos­ta vä­hen­netään al­ku­teks­tit res­tau­roin­ti­tie­dois­ta. Mus­ta­val­ko­ko­pio näyttäi­si ole­van sa­mas­ta ma­te­riaa­lis­ta han­kit­tu kuin eng­lan­ti­lai­sen Eu­re­ka Vi­deon vuon­na 2003 jul­kai­se­ma kah­den le­vyn ver­sio. Ku­van laa­tu tun­tuu sä­vyk­kyy­dessään jo­pa brit­ti­lai­tos­ta pa­rem­mal­ta. Ih­mis­kas­vot jou­kois­sa saat­toi­vat Eu­re­kan le­vyssä pa­laa pai­koin puh­ki, mut­ta Scant­ra­den ver­sios­sa vai­ku­tel­ma on ta­sa­pai­noi­sem­pi ja sel­keäm­pi. Poh­jois­mai­ses­sa jul­kai­sus­sa ää­neen on myös jä­tet­ty il­mei­sen tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti ajan­ku­lu­maa ja ra­hi­noi­ta, jot­ka brit­ti­pai­nok­ses­ta oli sii­vot­tu. Di­gi­taa­likä­sit­te­lyn myötä ää­nestä on Eu­re­kan le­vyllä ehkä ka­don­nut syvä­ta­so­ja, kos­ka Scant­ra­den ver­sios­sa pu­he kuu­los­taa taus­ta­si­hinöistä huo­li­mat­ta luon­nol­li­sem­mal­ta.