Erään mu­siik­ki­maail­mas­sa ta­val­la tai toi­sel­la kun­nos­tau­tu­neen ystävä­ni mu­kaan Ing­mar Berg­man on kuin ter­vey­sa­lan am­mat­ti­lai­nen, jo­ka hoi­taa en­nen kaik­kea it­seään. Toi­sin sa­noen Berg­man sork­kii nai­siin liit­ty­viä pak­ko­miel­teitään te­kemällä elo­ku­via.

Jos näin on, huu­mo­ri ei jää osat­to­mak­si Berg­ma­nin pa­ri­suh­dep­sy­ko­lo­gias­sa. Berg­ma­nin haus­kim­piin elo­ku­viin lu­keu­tu­va ”­ko­me­dia ai­kui­sil­le” ker­too ko­ke­neen avio­pa­rin ve­den­ja­ka­jal­la sei­laa­vas­ta avio­lii­tos­ta, jo­ta mies yrittää saa­da rei­til­lensä.

E­va Dahl­bec­kin ja Gun­nar Björnst­ran­din dia­lo­gi her­syy mie­hen ja nai­sen pe­rimmäi­sistä, ikiai­kai­sis­ta aa­tok­sis­ta. Ta­kau­tu­mis­sa nähdään her­vo­ton­ta 1950-lu­ku­lai­sen tai­tei­li­jaelämän ku­vaus­ta. Muu­ten ko­me­dia ha­joaa lo­pus­sa tur­han pal­jon pauk­ku­fars­sik­si.