Uusinnoissa on aina hankalampaa, jos on nähnyt alkuperäisen.
Uusinnoissa on aina hankalampaa, jos on nähnyt alkuperäisen. Kaikki saastuneet tuhotaan (1973) on monelta jäänyt väliin, joten valtaosan katsojista ei tarvitse verrata. Näin on ehkä hyvä, mutta on lopulta makuasia, kuinka paljon parempi alkuperäinen versio on. Ainakin se on karkeasyisempi, dokumentinomaisempi ja reportaasimainen, hieman Gillo Pontecorvon Taistelu Algeriasta –klassikon (1965) tyylinen, sähkösanomarytmillä tuotettu tehopakkaus. Se myös sisäksi enemmän gorekohtauksia ja viittauksia Romeron zombietrilogiaan.
Zombiegenre vetoaa ihmisen peruspelkoihin, kun yksilö sekoaa ja samalla yhteiskunta ympärille. Siinä sitten itse tempoilet välissä. Craziesin aikoinaan luoma pandemiagenre tuo asian vielä hitusen lähemmäksi, koska pikkivirukset tuntevat kaikki.
Uusi The Crazies osaa vedota näihin tunteisiin. Parhaimmillaan se on vaihdellessaa kliseiden ja kliseettömien ratkaisujen välissä. Romero on ollut mukana uusinnoissa tuottajana, mikä ontaannut kohtuullisen hyvän lopputuloksen useimmiten. Näin on nytkin.
Herkullisin on elokuvan loppuratkaisu. Tarkkaavainen lukija huomaa, miten lopulta käy. Muut voivat tyytyä onnelliseen loppuun halutessaan.
Keskitason kuvan tarkkuus ja erinomainen ääniraita. Ei ekstroja. (PS)