Kaik­kien ai­ko­jen pa­ras scien­ce fic­tion –e­lo­ku­va pe­rus­tuu gen­ren suu­ren kir­jai­li­jan — Phi­lip K. Dic­kin — ly­hyehköön ro­maa­niin ”­Do And­roids Dream of Elect­ro­nic Sheep?”.

Ih­mi­syy­den yti­messä lii­ku­taan. Suu­ryh­tiö on ju­ma­la ja kei­noih­mi­set ju­ma­lan lap­sia. Kun pääand­roi­din vii­mei­nen käyttöpäivä lau­keaa, hän ar­mah­taa pää­hen­kilön. Sym­bo­liik­kaa, jos missä.

Oh­jaa­jan leik­kaus (e­del­leen komp­ro­mis­si Scot­tin ja stu­dion vä­lillä) syrjäyt­ti vii­ti­sen­tois­ta vuot­ta sit­ten van­han elo­ku­va­teat­te­ri­ver­sion, jos­sa Har­ri­son For­din ker­to­janää­ni kul­jet­ti juon­ta eteenpäin mus­tan elo­ku­van tyy­liin.

Pitkään odo­tel­tu oh­jaa­jan lo­pul­li­nen ver­sio kor­jaa tämän vuo­den 1992 ver­sion pie­niä puut­tei­ta.

Sa­tu­nai­sen kat­so­jan sil­missä erot eri ver­sioi­den vä­lillä ovat vähäi­sett, jos ei ote­ta lu­kuun en­simmäi­sen teat­te­ri­ver­sion ker­to­janääntä, yk­si­sar­vis­koh­taus­ta tai pää­pa­rin on­nel­lis­ta len­toa koh­ti tun­te­ma­ton­ta. Uu­si ver­sio te­kee tästä so­pas­ta en­tistä si­loi­sem­man. To­tuu­den ni­messä olen pitä­nyt kai­kis­ta ver­siois­ta. Jo­pa ori­gi­naa­lin ker­to­janää­ni yh­distää miel­lyttäväs­ti sci­fin ja 1940-lu­vun film noi­rin.