”Kaikki menee hyvin kun oot nuori”.
”Kaikki menee hyvin kun oot nuori”. Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan viimeisen soololevyn lyriikat tulevat mieleen, kunnes muisti vie suoraan yli kolmenkymmen vuoden takaiseen Ouluun.
Jos isäni oululaista nuoruutta kuvasi Paavo Rintala –filmatisointi Pojat, niin Miss Farkku-Suomi edustaa minulle samaa. Sota-ajan poikaenergiasta siirryttiin kulutushysteriaan, jossa valtaosa nuorista arvosti juuri samoja asioita. Sitten oli muutama ihmetyyppi, joihin ei mikään aikansa tarjotuista vaihtoehdoista oikein purrut. Piti olla omat arvostuksen kohteet. Oulun 1970-luvun lopun ankeudessa siihen tarjosi mahdollisuuden oikeastaan vain kulttuuri. Ja tarkasti valikoidut kaverit, jolloin ei voinut rajoittua omaan kaupunginosaansa.
Hyvin ovat eloluvantekijät sisäistäneet ajan hengen, jota jo Kauko Röyhkä kuvasi mainiossa kirjassaan (2003) osuvasti.
Kaikki katsojat voivat nauttia yleispätevästä nuorisokuvauksesta, ja entiset oululaiset saavat kaupan päälle ihastella pieniä viitteitä todellisesta menneisyydestä. Näitäpä riittää: PSO:n musiikkikauppa, Limminrannan treenikämpät, Rattorilupi, Pohjolan Työn mainokset OTP:n verkkatakeissa, ensimmäinen pizzeria Asemakadulla, paikallinen svengali Antti Porkka (22-Pistepirkon PK Keränen). Oikeastaan paljon muuta ei puutu kuin Kari Niemisen rottapaidat ja –kitarat, Kärppäpipot, Letkunpuiston kuhina, kiimankierron viimeiset vuodet ja välihapiirakat. Tekeepä cameoroolinsa Rattorin legendaarinen portsari Jomppe, joka näyttää aivan yhtä nuorekkaalta kuin vuonna 1984 ihmetellessään Johnny Thundersin keikan aiheuttamaa kaaosta.
Röyhkän kirjan tapahtumat perustuvat aika tavalla todellisuuteen. Ne eivät ehkä tapahtuneet samoille henkilöille tai saman aikana, mutta todellisuuspohjan tietää jokainen oululanen elävän musiikin yhdistys Rymyn ympäristössä pyörinyt.
Keskitason kuva jää erinomaisen ääniraidan katveeseen. Varsinkin musiikin miksaus on tehty taidolla. Treenisoundit kuulostavat siltä itseltään, samoin Kuusrockin keikka, jota olin aikoinaan todistamassa. Puvustajan olisi kannattanut kaivaa esiin Kaukon ratsastussaappaat ja piiska. Sekin olisi tuonut lisäväriä, jos Välde olisi esiintynyt tätä ennen Pohjankartanon lavalla kuten Narttu aikoinaan (samoilla lauteilla koin mm. Link Wrayn ja Tuomari Nurmion Köyhien ystävät). Näin Kaukolle tunnusomaisen leveän James Mason –hymyn ensimmäisen kerran seuraavana päivänä Uudellakadulla, kun huusin pikkupojille tyypilliseen tapaan: Hyvä Narttu! Kahdella levyllä. Toisella on DVD-versio, jonka ero BD:n kuvantarkkuuteen on aika vähäinen. Ekstroissa 23 min. dokumentti, kuvagalleria, 5 min. haastattelut ja traileri. (PS)