Mitä pitäi­si aja­tel­la so­tae­lo­ku­vas­ta, jo­ka jo kuu­ma­na po­li­tii­kan vuon­na 1968 lei­mat­tiin ää­ri­kon­ser­va­tii­vi­sek­si vas­ta­hyökkäyk­sek­si Viet­na­min so­taa vas­tus­ta­val­la kan­sa­lais­lii­keh­dinnäl­le. Neljän vuo­si­kym­men jäl­keen voi vain päi­vi­tellä, kuin­ka lap­sel­li­sen sen­ti­men­taa­li­sil­la kei­noil­la hae­taan oi­keut­ta so­dal­le toi­sel­la puo­lel­la maail­maa.

Kai­ken lisäk­si so­ta­toi­met eivät juu­ri­kaan do­mi­noi draa­maa. Oi­keas­taan vain pian tämän jäl­keen Tar­za­ni­na de­by­toi­neen Mi­ke Hen­ryn puuk­ko­tap­pe­lu kestää jon­kin­lai­set toi­min­tae­lo­ku­van kri­tee­rit.

E­lo­ku­va pe­rus­tui Ro­bin Moo­ren sa­man­ni­mi­seen ro­maa­niin. Se ja elo­ku­va­va­ver­sio kuu­lu­vat eli­mel­li­sinä osi­na suu­reen val­tio­val­hee­seen, jo­hon Yh­dys­val­tain po­liit­ti­nen joh­to syyl­lis­tyi al­kaen pre­si­dent­ti Lyn­don B. John­so­nin Ton­ki­nin­lah­den vä­li­koh­tauk­sen liioit­te­lus­ta vuon­na 1964 jat­kuen ai­na puo­lus­tus­mi­nis­te­ri Ro­bert Mc­Na­ma­ran kroo­ni­seen va­leh­te­luun ja Ric­hard Ni­xo­nin his­to­rian vää­ris­te­lyyn.

John Way­nen roo­li­hah­mo evers­ti Kir­bynä sai vai­kut­tei­ta jat­ko­so­dan, Ko­rean ja Viet­na­min ve­te­raa­nis­ta Lau­ri Tör­nistä.