"Kaikki luovat ihmiset ovat ystäviäni".
"Kaikki luovat ihmiset ovat ystäviäni". David Lynchin lausahdus muuttuu lihaksi jo kolmannen kauden pakkausta ihastellessa. Aukaisu vaatii hienoista pähkäilyä, mikä samalla kuvaa hyvin, mistä muutenkin on kyse. Puhumattakaan siitä, että ristilaitainen kansio aukaisee näkyviin agentti Cooperinlle peräti kolmet, hieman erilaiset kasvot.
Kongfutsen mukaan mikään ei ole niin vaarallista kuin antaa neuvo. Koska Lynch tuntee viehtymystä itäisiin filosofioihin, en malta olla rikkomatta ihmisen vapaan harkinnan optimia. Neuvo 1: Jos vain malttaa, tästä saa eniten irti katsomalla aiemmat kaudet. Neuvo 2: Koska en itsekään malttanut, menoon pääsee aika mukavasti pitämällä vieressä tablettia IMBD:n cast-sivulla, josta voi tarvittaessa tarkastaa aiempien osien henkilökaartia. Etunimet nimittäin vilistävät jaksosta toiseen, aivan kuin oikeassa elämässäkin.
Kaikki tiennevät, että Lynch oli ensimmäinen auteur televisiossa. Muutama sekunti kuvaa ja ääntä: tunnistat tekijän.
Hän yhdisti liikkuvan kuvan moninaiset lajityypit ja toi pienten piirien avantgarden massojen ulottuville. Hän ei kuitenkaan jäänyt tähän. Kaiketi liikkeelle pitää lähteä Kreikan taruista, mutta ennen kaikkea hän työnsi tehosekoittimeensa kaikki merkittävimmät modernin kuvataiteen mullistukset viimeisen kahden sadan vuoden ajalta. Hän hallitsee impressiot ja ekspressiot, symbolismin, naivismin ja surrealismin. Musiikki toimii kaiken tämän vastapainona, etupäässä soutaen ja huovaten vanhan rockin ja uuden indiemusiikin välillä. Lynch on itse oma nykytaiteen monumenttinsa, sillä tällaiset kanvaasit vaativat poikkeuksellista tyylitajua.
Twin Peaksin merkitystä ei voi aliarvioida, kun miettii tivolibisneksen keikausta. Hollywood ei enää ole se kaikkein mielenkiintoisin lähtölaukaisin, vaikka mittariksi ottaisi suuret massat tai suuret taiteelliset intohimot. Televisiokin on periaatteessa kuollut, mutta HBO:n ja ehkäpä jopa Netflixin tai Yle Areenan tapaiset toistopalvelut ovat perin elossa jopa taiteellisilla mittareilla.
En juurikaan seurannut tästä käytävää keskustelua syksyllä 2017. Sen sentään muistin, että Lynch jätti välillä projektin, mikä ei lupaa yleensä hyvää. Olikin myönteinen yllätys, kuinka hyvin tämä toimi, eikä oikeastaan vain toiminut, vaan imaisi sisäänsä. Addiktiohan tästä seurasi.
Oma arvonsa on toki siinä, että on hauska huomata, kuinka eri tavoin näyttelijät ovat vanhentuneet 1990-luvun taitteesta. Se on kuitenkin vain sivujuonne.
Tunnelma on juju, joka on vaikein saavuttaa olisi kyse sitten kuvasta tai äänestä tai molemmista. Jos haluaa pelkistää, miksi tämä toimii, niin siksi, että vaikka kaanon on täynnä outoa, se silti rakentuu kaikille tutuille tilanteille, joita on liioiteltu ja vääristelty.
Kolmannella kaudella mennään aiempaa surrealistisempaan ja jännittävämpään suuntaan. Huumori antaa tälle mukavaa vastapainoa. Rinnakkaismaailmojen labyrintti aukeaa sentään jonkin verran.
Kuva toistuu tarkasti ja värikylläisesti. Ääniraita soi mattamaisen tahmeasti ja toisaalta industrialrockmaisesti, mikä saattaa olla unenomaisten näkyjen kyllästämän tarinan sanelemaa. Jaksoloppujen Roadhouse-klubin eteeriset bändit puolestaan soivat tarkasti ja kauniisti. Kansiossa on kaikki kauden 18 jaksoa seitsemällä levyllä. Kahdella ensimmäisellä levyllä on mahdollisuus katsoa kaksi jaksoa leikattuna yhteen. Levyille on tallennettu bonuksina Lynchin promoja (6 min.), 162 min. dokumentit ja kuvagalleria. Lisäksi mukana on kahdeksas levy, jolta löytyy peräti 290 min. dokumentit. (PS)