Al­ku­kesästä 1940, Dun­ker­quen tais­te­lun jäl­ki­mai­nin­geis­sa, Sak­san so­ta­jou­kot ovat mo­tit­ta­neet liit­tou­tu­nei­den jal­ka­mie­het ah­taa­seen kul­maan. Kol­man­nes­mil­joo­na so­ti­las­ta odot­taa Ka­naa­lin ran­nal­la me­ren­ta­kai­sia va­pau­den tuo­via so­ta­lai­vo­ja. Tap­pio­mie­lia­la le­viää puo­lus­tus­lin­jan imey­tyessä ran­ta­vii­vaa koh­ti. Eva­kuoin­nin käyn­nis­ty­mi­nen on verk­kais­ta, pe­las­tu­so­pe­raa­tion ete­ne­mistä häi­rit­sevät sak­sa­lais­jou­kot niin maal­la, me­rellä kuin il­mas­sa.

Ch­ris­top­her No­la­nin suur­työ Dun­kirk lä­hes­tyy so­dan ar­kea sel­viy­ty­mis­haa­vei­den kaut­ta. Nuor­ten mies­ten ai­noa­na ta­voit­tee­na on ko­tiinpää­sy. Voi­ton­haa­veet ovat jää­neet taak­se. Har­ras toi­ve herättää mitä mo­ni­nai­sim­pia ja mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sim­pia rat­kai­su­ja. Usein pelkkä unel­ma riittää.

Dun­kirk on so­ta il­man vas­tus­ta­jaa. Toi­nen puo­li jää kas­vot­to­mak­si. Pai­no­pis­te ei ole tais­te­luis­sa, päämäärä ei tap­pa­mi­ses­sa ta­hi aat­teel­li­sis­sa ky­sy­myk­sissä. Tässä uu­den­lai­ses­sa so­ta­ku­vas­tos­sa, oman hen­gen ol­les­sa ky­seessä, nos­taa it­sek­kyys päätään eri­lai­sin ta­voin. De­mo­nit eivät yhtäk­kiä odo­ta­kaan ai­noas­taan lin­jan ta­ka­na.

Oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja Ch­ris­top­her No­la­nin Ope­raa­tio Dy­na­mon dra­ma­tur­gia on re­pa­lei­nen pa­la­pe­li. (Us­koi­sin, että mo­nis­sa ar­vos­te­luis­sa saat­taa törmätä sa­noi­hin "ne­rous" tai "ker­rok­sel­li­suus".)

Lat­teaan klii­mak­siin edetään useas­ta eri suun­nas­ta, ohui­den ker­to­mus­ten kaut­ta. Ote li­peää, kat­so­ja­kon­tak­ti hah­moi­hin jää ra­ken­tu­mat­ta. Ih­mis­koh­ta­loi­den sy­ventä­mi­sen epäon­nis­tues­sa, minkää­nas­tei­sia hen­kilö­ke­mial­li­sia ti­lan­tei­ta ei ke­hi­ty. On vain ti­la ja ai­ka.

Ch­ris­top­her No­lan on tii­vistä­nyt mas­sii­vi­sen so­tad­raa­man­sa al­le kah­teen tun­tiin. Ko­vin har­voin pää­see nil­littämään tähän suun­taan, mut­ta draa­man vii­meis­te­lyn kan­nal­ta dia­lo­gi­ve­toi­set lisä­mi­nuu­tit oli­si­vat ol­leet to­del­la tar­peel­li­sia.

Rea­lis­min tyy­li­suun­taa — ai­na­kin aja­tuk­sen ta­sol­la — edus­ta­va so­ta­his­to­ria ajau­tuu het­ki het­keltä koh­ti pa­teet­tis­ta päämääräänsä, eikä vä­hi­ten Hoy­te van Hoy­te­man laa­jo­jen me­ri- ja il­ma­ku­vien an­sios­ta. Tek­ni­nen suo­rit­ta­mi­nen ku­val­li­sel­la puo­lel­la on hui­pus­saan. Ra­has­ta ei tin­gitä, fil­mit rul­laa­vat. So­dan mah­ti­pon­ti­suus pan­naan esil­le kirk­kaa­na laa­ja­kan­kaa­na. Hans Zim­me­rin ö­ky­mai­rea sä­vel­lys­työ komp­paa yli­lyön­tiä.

Ka­me­ra tun­keu­tuu hä­vittäjä­lentä­jien oh­jaa­moi­hin, tyk­ki­ve­nei­den ka­juut­toi­hin sekä jal­ka­mies­ten ah­dis­tuk­sen kes­kel­le. Puh­ki­ku­lu­te­tus­sa so­ta­ku­vas­tos­sa näkö­kul­maa py­ritään laa­jen­ta­maan viemällä ka­me­ra ai­na vaan lä­hemmäs ihoa.

E­lo­ku­vat, joi­den jäl­keen kat­so­ja ar­vot­taa ko­ke­muk­sen­sa pelkän tek­ni­sen to­teu­tuk­sen poh­jal­ta, eivät ole unoh­tu­mat­to­mia klas­si­koi­ta. Eivät myöskään ne elo­ku­vat, joi­den jäl­keen Finn­ki­non au­lan täyttää va­li­tus­vir­si suo­ma­lais­ten Imax-teat­te­rei­den puut­tees­ta. (VA)