Alkukesästä 1940, Dunkerquen taistelun jälkimainingeissa, Saksan sotajoukot ovat motittaneet liittoutuneiden jalkamiehet ahtaaseen kulmaan.
Alkukesästä 1940, Dunkerquen taistelun jälkimainingeissa, Saksan sotajoukot ovat motittaneet liittoutuneiden jalkamiehet ahtaaseen kulmaan. Kolmannesmiljoona sotilasta odottaa Kanaalin rannalla merentakaisia vapauden tuovia sotalaivoja. Tappiomieliala leviää puolustuslinjan imeytyessä rantaviivaa kohti. Evakuoinnin käynnistyminen on verkkaista, pelastusoperaation etenemistä häiritsevät saksalaisjoukot niin maalla, merellä kuin ilmassa.
Christopher Nolanin suurtyö Dunkirk lähestyy sodan arkea selviytymishaaveiden kautta. Nuorten miesten ainoana tavoitteena on kotiinpääsy. Voitonhaaveet ovat jääneet taakse. Harras toive herättää mitä moninaisimpia ja mielikuvituksellisimpia ratkaisuja. Usein pelkkä unelma riittää.
Dunkirk on sota ilman vastustajaa. Toinen puoli jää kasvottomaksi. Painopiste ei ole taisteluissa, päämäärä ei tappamisessa tahi aatteellisissa kysymyksissä. Tässä uudenlaisessa sotakuvastossa, oman hengen ollessa kyseessä, nostaa itsekkyys päätään erilaisin tavoin. Demonit eivät yhtäkkiä odotakaan ainoastaan linjan takana.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanin Operaatio Dynamon dramaturgia on repaleinen palapeli. (Uskoisin, että monissa arvosteluissa saattaa törmätä sanoihin "nerous" tai "kerroksellisuus".)
Latteaan kliimaksiin edetään useasta eri suunnasta, ohuiden kertomusten kautta. Ote lipeää, katsojakontakti hahmoihin jää rakentumatta. Ihmiskohtaloiden syventämisen epäonnistuessa, minkäänasteisia henkilökemiallisia tilanteita ei kehity. On vain tila ja aika.
Christopher Nolan on tiivistänyt massiivisen sotadraamansa alle kahteen tuntiin. Kovin harvoin pääsee nillittämään tähän suuntaan, mutta draaman viimeistelyn kannalta dialogivetoiset lisäminuutit olisivat olleet todella tarpeellisia.
Realismin tyylisuuntaa — ainakin ajatuksen tasolla — edustava sotahistoria ajautuu hetki hetkeltä kohti pateettista päämääräänsä, eikä vähiten Hoyte van Hoyteman laajojen meri- ja ilmakuvien ansiosta. Tekninen suorittaminen kuvallisella puolella on huipussaan. Rahasta ei tingitä, filmit rullaavat. Sodan mahtipontisuus pannaan esille kirkkaana laajakankaana. Hans Zimmerin ökymairea sävellystyö komppaa ylilyöntiä.
Kamera tunkeutuu hävittäjälentäjien ohjaamoihin, tykkiveneiden kajuuttoihin sekä jalkamiesten ahdistuksen keskelle. Puhkikulutetussa sotakuvastossa näkökulmaa pyritään laajentamaan viemällä kamera aina vaan lähemmäs ihoa.
Elokuvat, joiden jälkeen katsoja arvottaa kokemuksensa pelkän teknisen toteutuksen pohjalta, eivät ole unohtumattomia klassikoita. Eivät myöskään ne elokuvat, joiden jälkeen Finnkinon aulan täyttää valitusvirsi suomalaisten Imax-teattereiden puutteesta. (VA)