”W­hat hap­pens to You does not co­me by ac­ci­dent”.

Jos Jack War­ner to­del­li­suu­des­sa sa­noi näin Ja­mes Dea­nil­le (Da­ne De­haan), siitä ai­na­kin ote­taan kaik­ki ir­ti elo­ku­vas­sa Ti­me. Dea­nin traa­gi­seen koh­ta­loon vii­ta­taan myö­hem­min­kin, kun hän leik­kii leik­kiau­tol­la lap­suu­den­ko­dis­saan. Pi­hal­le on unoh­tu­nut mä­kiau­to, jon­ka kyl­keen on kir­joi­tet­tu Hell Dri­ver’s Club.

On suo­ras­taan ih­me, kuin­ka har­vas­ta hyvästä va­lo­ku­vaa­jas­ta on tul­lut hyvä oh­jaa­ja tai elo­ku­vaa­ja. Staat­ti­nen, van­git­tu het­ki voi liik­kua enemmän kuin sel­lu­loi­di­nau­ha tai bit­tien vi­li­sevä vir­ta. Sa­maan ta­paan kir­ja on usein elo­ku­vaa eläväm­pi. Ih­mi­sen ai­vois­sa ja mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa ei ole tuo­tan­to­pa­nos­ten ai­heut­ta­mia ra­jo­ja.

S­tan­ley Kub­rick on ehkäpä kuu­lui­sin kah­den uran mies. Toi­nen, tuo­reem­pi ta­paus, on hol­lan­ti­lai­nen An­ton Cor­bijn. Hä­nel­le Ti­me on kuin luo­tu, sillä sen ta­ri­na ra­ken­tuu va­lo­ku­vaa­ja Den­nis Stoc­kin (Ro­bert Pat­tin­son uran­sa par­haas­sa roo­lis­sa) kuu­lui­saan neljän si­vun ku­vaes­see­hen Ti­me-leh­dessä vuon­na 1955.

Hyväl­le va­lo­ku­vaa­jal­le, mut­ta myös elo­ku­vaa­jal­le, oh­jaa­jal­le ja näyt­te­lijäl­le on tär­keää, että hän pys­tyy luo­maan oi­kean tun­nel­man oi­keaan paik­kaan. Kun ajat­te­lee, mi­ten tek­ni­ses­ti luon­no­ton­ta tilk­kutäk­kiä elo­ku­vao­tos­ten teh­tai­lu on, vain suu­ret ky­vyt pärjäävät. Ja­mes Dean osa­si tämän.

Kun Ti­me-e­lo­ku­van koh­dal­la käyttää sa­naa kak­sois­va­lo­tus, se ei ole mikään kli­see. Kä­si­kir­joi­tus on ra­ken­net­tu to­del­lis­ten va­lo­ku­vien poh­jal­le. Tämä on niin te­ho­kas­ta, että ai­ka mo­ni kat­so­jis­ta al­kaa ha­mu­ta tab­let­tia nähdäk­seen al­ku­peräi­set Ti­me-o­tok­set. Kan­nat­taa hie­man malt­taa, sillä ne nähdään lop­pu­teks­teissä. Tämä on myön­tei­nen spoi­le­ri.

En­nak­koon aja­tel­tu­na ja teo­rias­sa tehtävä on li­ki mah­do­ton. Dea­nin ha­bi­tus on is­kos­tu­nut mie­leem­me niin vah­vas­ti, jo­ten Da­ne De­haa­nin puo­les­ta en ai­na­kaan minä oli­si lyö­nyt ve­toa sent­tiäkään. Mie­hen ni­mi­kin on sel­lai­nen, että ovat­ko van­hem­mat kek­si­neet sen te­ho­se­koit­tim­ses­sa. Mitä sit­ten ta­pah­tui? Hän on­nis­tui.

Oi­val­li­sek­si työ­ka­luk­si osoit­tau­tui­vat Dean si­vii­lissä käyttämät silmä­la­sit, joil­la saa­tiin etään­ny­tet­tyä va­ha­kam­mioe­fek­tiä.

Dean — ja tässä De­haan – ve­to­si ai­ka­lai­siin luon­nol­li­sel­la herk­kyy­dellään, jo­ka yh­dis­tyi ha­luun mur­taa ra­jo­ja ja tot­tu­muk­sia. Kau­niin kuo­ren al­la ly­my­si synk­kiä tun­tei­ta. Il­man lap­sen­mie­li­syyttä täl­lai­nen ko­va herk­kyys oli­si vain nau­ret­ta­vaa.

De­haa­nin kun­niak­si on sa­not­ta­va, että hä­nen roo­li­työnsä an­sios­ta huo­maa, kuin­ka mo­nel­la ih­mi­sellä on ri­paus dea­nia olo­muo­dos­saan. Ni­miä tu­lee mie­leen kuin sol­ke­naan: Mar­tin Sheen, Leo­nar­do Di­Cap­rio, Brad Pitt, Ale­xan­der Skarsgård.

Hu­vit­ta­vin­ta lie­nee se, että jo­pa omat homp­pe­lit tv-e­siin­tyjäm­me käyvät mie­lessä, vaik­ka elo­ku­vas­sa ei Dea­nin sek­suaa­li­siin miel­ty­myk­siin vii­ta­ta oi­keas­taan lain­kaan.

Jo­ka ta­pauk­ses­sa edellä mai­nit­tu­ja yh­distää viat­to­muus ja lap­se­no­mai­suus.

Sa­maan ta­paan ko­van rockbän­din lau­lu­so­lis­til­la pitää ol­la ri­paus ro­man­tiik­kaa ää­nessään, jos­ta hyvänä esi­merk­kinä on ruot­sa­lai­nen Hel­la­cop­ters. Miel­leyh­tymä ei edes me­ne kau­kaa hae­tuk­si, sillä oh­jaa­ja Corb­jin tun­tee rock­mu­sii­kin his­to­riaa aloi­tet­tuaan ku­va­ta NME-leh­del­le jo 1979. Hän kai­ken lisäk­si syn­tyi puo­li vuot­ta en­nen kuin Dean kuo­li Porsc­he Spi­de­rin­sa ra­tis­sa vuon­na 1955 eli sa­ma­na vuon­na, mistä elo­ku­va ker­too.

Pa­la­tak­se­ni vielä kuu­lui­siin Ti­me-ku­viin: ne ta­voit­ti­vat har­vi­nai­sen tiu­kas­ti ve­den­ja­ka­jan, jol­la län­si­mai­nen kult­tuu­ri juu­ri New Yor­kis­sa oli ot­ta­mas­sa as­ke­lia. Be­bo­pin ja Char­lie Par­ke­rin jäl­kei­nen jazz oli läh­temässä uu­teen nou­suun en­simmäi­sen nuo­ri­so­kult­tuu­rin il­men­tymänä, mut­ta se ei suin­kaan ol­lut vielä kos­ke­nut Bleec­ker St­ree­tin klu­beil­la pi­ristä­viä pop­si­via beat­nic­kejä sa­maan ta­paan kuin In­dia­nan fark­ku­haa­la­ri­sia tei­nejä. Näi­den ku­vien jäl­keen rock ’n’ roll le­vi­si kaik­kial­le ja elo­ku­vis­sa al­koi oh­jaa­ja­ve­to stu­dio­työnnön si­jaan.

A­ja­tel­laan­pa esi­mer­kik­si Suo­mea vuo­den 1955 jäl­keen. Mark­ki­noil­le tul­vah­ti so­ta-a­jan pa­pe­ri­pu­lan jäl­keen kaik­ki maail­man­kir­jal­li­suu­den hel­met Sa­po-sar­jas­ta Kel­tai­seen kir­jas­toon. Ta­val­li­sel­la pal­kan­saa­jal­la oli va­raa käydä elo­ku­vis­sa, eikä te­le­vi­sio ol­lut vielä tur­mel­lut ny­kyih­mi­sen ais­te­ja. Ti­me tot­ta to­siaan. Tämä to­teut­taa Jac­ques Ta­tin aja­tel­man siitä, kuin­ka hän yrittää tehdä elo­ku­van, jo­ka al­kaa siitä, kun kat­so­ja pois­tuu teat­te­ris­ta. Ehkäpä Corb­jin on kuul­lut sen jos­sain elo­ku­va­ker­hos­sa 1970-lu­vun alus­sa, kun pe­li ol­tiin jo me­nettämässä.

On sur­ku­hu­pai­saa seu­ra­ta, kuin­ka jo­kin Mag­num-ku­va­toi­mis­to ai­koi­naan loi vä­hintään­kin käyttö­tai­det­ta. Jack War­ne­rin (Ben Kings­ley) käytös an­taa sa­mal­la oraan sil­le, mistä 50 vuot­ta myö­hem­min alet­tiin kär­siä: to­si­te­le­vi­sios­ta, so­me­si­kai­lus­ta, sel­fie-saas­tees­ta, kä­sittämättö­mistä po­liit­ti­sis­ta va­lin­nois­ta ja ylipäätään hä­peämättömän röyh­keästä it­sek­kyy­destä.